Henki kulkee - evä liikkuu

Vaikka käynnistysongelmia oli ollut ennenkin, auto ei ollut koskaan jättänyt taipaleelle. Nyt näköjään jätti. Ja mihin keliin, sataa tihuutti. Olin lähtenyt ajamaan jo aamulla ehtiäkseni yöksi kotiin. Pian lähdön jälkeen oli alkanut sataaa ja maisema tien varrella oli muuttunut karuksi, satoja kilometrejä synkkää kuusikkoa, välillä kallioisia vuoria joiden rinteellä kitukasvuisia mäntyjä. Taloja oli ollut harvakseltaan, niistäkin monet hylättyjä. Suuret kuuset reunustivat tietä molemmin puolin, kauempana kohosi kalliorinne, edessä näkyi pelto, joka laski alemmas laaksoon missä virtasi puro sakean pajukon keskellä. Kohta olisi pimeä. Hoh, pitipä tämäkin kokea. Olisikohan vietettävä kylmä yö autossa... Soitin Riitalle ja kerroin etten varmaankaan ehtisi yöksi kotiin. Tie oli hiljainen, voi olla ettei täällä kulkisi muita autoja, kello oli jo sen verran. Riitta oli vähän huolissaan ja sanoi, että olisi mielellään nähnyt minut kotona jo tänään. - Soitan jos lähitienoolta löytyy joku kaver

Helvetin lohi. Se oli ollut äidin listalla. Leila katsoi käsiään istuessaan hämärässä eteisessä. Painavat ruokakassit olivat painaneet niihin punaiset rannut. Äiti oli laittanut viestiä ja Leila oli käynyt kaupan kautta. Miksi hän silti oli unohtanut sen lohen? Kaupassa hän oli kerännyt listaa alusta loppuun mutta hypännyt sen lohen yli, koska kalatiski oli kaupan perällä ja unohtanut sen sitten. Hän unohti nykyään asioita. Tämä oli turha lisärasite tämä kaupassakäynti, pitäisi ryhtyä tilaamaan tavarat ovelle. Mihin hittoon vanha ihminen näin paljon ruokaa tarvitsee ylipäätään. Taatusti hän joutuu heittämään puolet tästäkin pois sitten kun ne ovat vanhentuneet jääkaappiin. Naapurin rouva oli ollut taas vahtaamassa ikkunassa, kun hän raahasi kassejaan lumisohjossa. Se se sitten jaksoi kytätä naapuriensa asioita, olisi tehnyt mieli näyttää kieltä. Leila oli avannut oven hiljaa jotta äiti ei kuulisi, hän ei jaksanut nyt heti jutella ja olla positiivinen, hän oli toivonut että äiti nukkuis