Siirry pääsisältöön

Tangolaulajan kuolema

Helvetin lohi. Se oli ollut äidin listalla. Leila katsoi käsiään istuessaan hämärässä eteisessä. Painavat ruokakassit olivat painaneet niihin punaiset rannut. Äiti oli laittanut viestiä ja Leila oli käynyt kaupan kautta. Miksi hän silti oli unohtanut sen lohen? Kaupassa hän oli kerännyt listaa alusta loppuun mutta hypännyt sen lohen yli, koska kalatiski oli kaupan perällä ja unohtanut sen sitten. Hän unohti nykyään asioita. Tämä oli turha lisärasite tämä kaupassakäynti, pitäisi ryhtyä tilaamaan tavarat ovelle. Mihin hittoon vanha ihminen näin paljon ruokaa tarvitsee ylipäätään. Taatusti hän joutuu heittämään puolet tästäkin pois sitten kun ne ovat vanhentuneet jääkaappiin. Naapurin rouva oli ollut taas vahtaamassa ikkunassa, kun hän raahasi kassejaan lumisohjossa. Se se sitten jaksoi kytätä naapuriensa asioita, olisi tehnyt mieli näyttää kieltä. Leila oli avannut oven hiljaa jotta äiti ei kuulisi, hän ei jaksanut nyt heti jutella ja olla positiivinen, hän oli toivonut että äiti nukkuisi ja hän saisi vähän aikaa huokaista eteisessä ja hän sai. Takkiakaan hän ei riisunut. Istui, tuijotti käsiään, antoi niiden sitten valahtaa sivuille, hän tunsi miten ne roikkuivat. Oliko hänestä oikeasti iloa kenellekään?


Toimituksessa oli ollut jälleen kiirettä. Hartikainen oli jakanut Leilalle aamulla hommia ihan kylliksi ja hän tahtoi tehdä tylsät toimistotyöt nopeasti pois alta, mutta Tanjan tohinoita piti taas kuunnella. Hänellä oli koko ajan menossa jotain.

- Illalla mennään sitten, sanoi Tanja ehdittyään tuskin sisään hänen huoneeseensa.

- Minä? En minä lähe minnekään.

- Kyyllä, siitä oli puhetta. Kuskiksi.

- En minä ole luvannut sellaista.

- Joo, joo, eikse Hartikainen käyny sanomassa.

- Mikä kuski minä oon. Sitäpaitsi se on luvannu lumisadetta illaksi. Käy liukkaaksi.

- Ei se meitä haittaa.

- Minua haittaa.

- Paviljongilla on se tangolaulaja Rahikainen yhtyeineen, mennään tekeen haastattelu.

- Ai se, minä luulin että se on jo kuollu.

- Ei, kyllä se vielä elossa on. Ja vetää ihmisiä. Ne on oikein lavatanssit. Löydetään sullekin joku kaveri sieltä.

- Ai tanssilavalta, hah, hah...

- Niin niin, eiks se olisi kiva.

Sieltä se taas tuli. Vanhapiika. Sinä häntä pidettiin. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut sen sanan kun oli astumassa kahvihuoneeseen. Joku kahvipöydän miehistä sen oli sanonut, heti hän tiesi ketä sillä tarkoitettiin. Sitten oli naurettu: ai se vanhapiika, hah, hah, hah. Hän oli kääntynyt takaisin, ei ollut mennyt kahville lainkaan vaan paennut vessaan rauhoittumaan. Sellaista hänestä puhuttiin selän takana. Toisinaan kysyttiin suoraankin. Ei ole vain tärpännyt. Se oli se vastaus jonka hän antoi. Onko sinussa joku vika kun ei miehet kiinnosta? Sitähän sillä tarkoitettiin. Eikö sinulle kelpaa tavallinen mies, pitäisikö olla rikas ja komea? Sitähän sillä tarkoitettiin myös. Leila oli kuin koko asia olisi yhdentekevä. Ei ole tärpännyt, niin hän sanoi ja pisti suun suppuun. Ehkä se johtui siitä että hänellä oli ihan hyvät rinnat ja että vyötärökin vielä näkyi, oli naisellisia muotoja, hän oli sellainen jonka moni mies voisi ottaa rinnalleen ja kai se oli kummallista, ettei niin ollut käynyt vaikka hän oli jo nelikymppinen.


Leila näki että Hartikainen aikoi ensin kävellä hänen huoneensa ohi, mutta näki Tanjan lampsi sisään.

- Niin olihan se asia nyt selvä, Leila saa lähteä sinne mukaan, hän sanoi.

- Sitä minä tässä just toimitan, Tanja sanoi.

- Minä en ymmärrä mitä minä siellä teen jos Sarikin lähtee, osaahan tytöt itsekin ajaa, Leila mumisi.

- Ei siinä ole pelkästään ajamisesta kyse, se on hankala tapaus, ei ole antanut haastatteluja pitkän aikaan, sanoi Hartikainen. - Miten monta vuotta siitä jo on?

- Miksi sellainen haastattelu pitäisi väkisin saada, olkoot omissa oloissaan, sanoi Leila.

- No me ollaan lehti joka tekee haastatteluja eikä nimenomaan anna julkkisten olla omissa oloissaan, sanoi Hartikainen. - Onko tämä kaikkien näiden vuosien jälkeen jäänyt sinulle epäselväksi, Leila?

- Onhan se tosi suosittu, ihmisiä kiinnostaa, pitää palvella lukijoita, sanoi Tanja.

- Juuri näin. Ehkä suostuu puhumaan kun menette porukalla, sehän on sellainen naisiin menevä.

- Leila lähtee sinne houkutuslinnuksi, sanoi Tanja ja nauroi.

- Siihen rooliin varmasti löytyy sopivampia, Leila sanoi.

- Noo, kyllä sinusta vielä on, sanoi Hartikainen ja virnisti. - Pistät jonkun avokaulaisen paidan.

Leila ei vastannut siihen mitään, Tanjakin vaikeni. Kun Hartikainen huomasi aiheuttaneensa vaivautuneen hetken, hän toivotti onnea jutun metsästykselle ja lähti.

- Älä nyt ole noin myrtsinä. Joku voisi olla iloinen kun pääsee työn varjolla pitämään hauskaa, Tanja sanoi Hartikaisen mentyä.

- Eikös sinne olla menossa työkeikalle, ei pitämään hauskaa.

- Siinä samalla voidaan etsiä sulle se mies.

- Sinä se meistä taidat olla enemmän miehen tarpeessa.

Salminen tupsahti paikalle, trafiikki alkoi jo käydä Leilan hermoille.

- Vai mitäs olet mieltä, Tanja kysyi Salmiselta?

- Mistä?

Salminen oli pukeutunut suoriin housuihin ja lenkkikenkiin, miehellä ei ollut mitään tyylitajua.

- Eikö pitäisi Leilallekin mies jostain löytää.

- Tanja, lopeta nyt jo.

Salminen lehahti punaiseksi kuin napista olisi painanut, hän kiusaantui aina näistä Tanjan jutuista, mikä tossukka.

- Saanhan minä nyt kysyä, Tanja sanoi.

- Eihän se ole ihmisen hyvä olla yksin, ei kai siihen muuta voi sanoa, Salminen sanoi.

- Jaa, mutta mites ne sun naisasiat, kysyi Tanja?

- Tanja, elä viitti, sanoi Leila.

- Heh, heh... Heikolla kantimilla, heikolla kantimilla.

- Sullako ei oo ketään?

- Eei. Yksinhän minä,.

- Mikset oo hommannu kettään, komea ja terve mies?

- Ei ole ollu halukkaita tulijoita.

- Sinä oot tietysti niin nirso, pitäs nuori ja nätti saaha.

- Minä? E-ehen niinkään, mutta kyllä minä aika tarkka olen, sanoi Salminen. - Ei mulle ihan kaikki kelpaa.

- Voi teitä nirppanokkia, sanoi Tanja.

- Ei sullekaan taida ihan kaikki kelvata, Leila sanoi. - Vaikka et sinä taida ihan niitä nirsoimpia olla...

Tanja nauroi, se kesti vaikka mitä, hänen kanssa oli kestettävä. Tanja aina sanoi että parempi olla suora kuin kiero ja he olivat pysyneet ystävinä monen monta vuotta.

- Minä en oo ikinä osannu aatella että pitäs löytää joku oikea. Minä oon alkanu aatteleen että voi kun löytys edes joku ihan kiva.

- Ja sulle riittäis se ihan kiva, sanoi Leila.

- Niin! Kun on ollut tarpeeks kauan yksin, se alkaa kelvata sellainen ihan kiva. Kauankos sinä olet ollut yksin, kysyi Tanja Salmiselta?

- Niin vaimo lähti, millon se nyt oli, oisko siitä nyt seitsemän vuotta.

- Jumalauta!

- Tanja, rauhotuhan nyt, Leila sanoi.

- No mieti! Seittemän vuotta, Tanja kääntyi Salmisen puoleen: - Etkä ole muita etes katellu koko aikana?

- Ihan niin ei voi sanoo, sanoi Salminen ja naurahti.

Onneksi puheenaihe vaihtui. Tanja kyseli Salmiselta tangolaulajasta, jota heidän oli määrä haastatella. Salminen kertoi että tämä Rahikainen oli etenkin takavuosina ollut varsin menestynyt eikä ollut monen muun iskelmätähden tavoin hassannut rahojaan. Edellinenkin levy oli kuulemma myynyt yli neljäsataatuhatta.

- Vanhaa tanssimusiikkia, vankka suosio maakunnissa, listaykkönenkin pitkät ajat, sanoi Salminen.

- Se taitaa kiertää vielä lavoja ahkerasti?

- Kiertää, kiertää, lavoja ja ravintoloita, eikä juuri pidä ääntä itsestään. Ura huipussaan 80-luvun vaihteessa, mutta kansan syvien rivien suosikki edelleen. Rikaskin, toistakymmentä tonnia saa keikastaan, neljäsataa neliöinen uima-allastalo Hyvinkäällä. Työmyyrä se on joo.

- Kuuntele Leila, sanoi Tanja. - Siinä sinulle.

- Pitää harkita, rikas ja vanha, kohtahan siltä perintö jää.

Tanja nauroi: - Leikki leikkinä.

- Meinaatteko saada siitä jotain irti, kysyi Salminen? - Edellisestä haastattelusta taitaa olla kolme vuotta.

- Joo, minä oon kuullu, hankala kaveri kuulemma, pitää nyt yrittää. Onneks Leila lähtee meille houkutuslinnuksi.

- Meni vähän lehdistön kanssa sukset kai ristiin sen kohun takia, sanoi Salminen.

- Niin ne naiset, sanoi Tanja.

- Ai minkä kohun, kysyi Leila?

- Entinen vaimo paljasti sillä olleen rakastajia melkein joka kaupungissa.

- Joo, aika hurjaa.

- Moraalitonta kai lähinnä, sanoi Leila.

- Sen ei tarvinnu hotelleissa yöpyä laisinkaan keikoilla, sillä oli nainen jonka luo mennä joka keikkapaikan lähellä. Tämä kai piti paikkaansa, vaikka ei ne kaikki juorut kyllä pidä.

- On niitä pitänyt olla aika monta.

- Hyväksikäyttäjä, sanoi Leila.

- Juu, no eihän se mihinkään pakota niitä naisia, sanoi Tanja.

- Vapaaehtoispohjalta varmaan toimitaan, sanoi Salminen.

- Mitä te sitä puolustelette? Valehtelee kumminkin, niihän tuollaset toimii, lupailee asioita, sanoi Leila.

Muutakin Salminen selosti mutta Leila keskittyi työhön eikä kuunnellut eikä kommentoinut vaikka mieli teki. Hän halusi saada heidät lähtemään ja olisi vain pitkittänyt palaveria jos olisi puuttunut puheeseen. Onneksi he saivat pian asiansa selvitettyä.

- Tule seitsemältä, me ootetaan Sarin kanssa sua meillä, sanoi Tanja ja marssi ulos huoneesta. Salminen jäi vielä vaikka Leila toivoi että tämäkin olisi mennyt.

- Mukava keli on, Salminen sanoi. - Hyvä kävelyilma. Lunta satelee.

- Ai on vai...? Minä en ole etes ulos kerennyt tänään kattoon, sanoi Leila.

- Minä... kävin tossa aamulla ostamassa toiset kävelysauvat, sanoi Salminen.

- Aha, vai niin, sanoi Leila ja odotti että tämä olisi jo mennyt, mutta mies vain seisoa tökötti, hänen oli jatkettava keskustelua.

- Miksi toiset?

- Ensimäiset oli vähän lyhyet – naisten sauvat – sain ne lahjaksi.

- Siksikö sulla on lenkkarit jalassa?

- Niin kyllä.

- Lenkkarit suorien housujen kanssa?

- Niin minä aina lähden tästä töistä suoraan.

Mies vaikeni, Leila oli keskittyvinään työpöydän papereihin, Salminen katseli ulos ikkunasta. Sitten Salminen taas jatkoi:

- Se on... ollu kova kynnys lähteä sauvakäveleen. Minä alotin käveleen pimeessä.

- Aha.

- Niin. Metsäpoluilla, otsalampun valossa. Mutta mutta olen minä nyt jo kävellyt ihan valosassakin. Siihen kun pääsee sisään niin se on ihan mukavaa hommaa. On kiva rasittua ja sauvat antavat tukea, ei haittaa vaikka olisi liukastakin.



Salmisen mentyä Leila katsoi kelloaan, kiirehän tässä tuli taas. Viivästyksen vuoksi hänellä meni töiden kanssa puoli neljään, piti mennä puolijuoksua kauppaan. Ehkä se oli se syy, miksi se lohi unohtui. Kiire.




Koko tarina:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja