Henki kulkee - evä liikkuu

"Joululiikenteen myöhästely alkaa tältä vuodelta olla menneen talven lumia" Vr:n viestintäjohtajan suusta 27.12.2010.

Turun sanomien uutisessa kerrottiin, että roskalavalta on löytynyt pinkka postia, joka olisi pitänyt jakaa jo vuonna 1966. Eräs kirjeistä oli osoitettu valokuvausliikkeelle. Siinä kemiöläinen nainen olisi halunnut tilata negatiiveistaan lisäkuvia. Millaisen tarinaan kuviossa olisi aineksia? Nuori postinkantaja saisi tehtäväkseen viedä postit perille - neljäkymmentä vuotta myöhässä, koska kukaan muu vakinaisesta väestä ei tohdi hommaa ottaa vastaan. Nuori mies joutuu tahtomattaan jakamaan myöhästyneen postin esiinnostamat elämänkohtalot vastaanottajien kanssa ja oppii elämästä yhden päivän aikana enemmän kuin koko siihenastisen elämänsä aikana. 1. Tytär saa kirjeen kuolleelta isältään - neljäkymmentä vuotta myöhässä. Siinä isä tunnustaa rakkautensa tytärtään kohtaan ja katuu elämässään vain yhtä asiaa, sitä ettei osannut olla parempi isä tyttärelleen. Isä toivoo voivansa tavata tyttären nyt kun tämä on muuttanut samaan kaupunkiin opiskelemaan. Tytär ei saanut kirjettä, eikä siten ollut

Postilaukusta Turussa löytyi jakamaton kirjenippu vuodelta 1966 - Kotimaa - Turun Sanomat

Katsoin jouluviikolla kolme Sidney Poitierin tähdittämää elokuvaa: Yön kuumuudessa, Arvaa kuka tulee päivälliselle ja Taistelu paholaiskanjonissa. Kahdessa ensimmäisessä draaman keskeisenä teemana oli rasismi, josta ponnistavaa draamaa amerikkalaiselokuvissa onkin etenkin 60-70 -luvuilla hyödynnetty erinomaisesti. Niin hyvin etteivät lieventyneet asenteet ole lainkaan lieventäneet vanhojen elokuvien tehoa. In the Heat of the Night Rasismista draamansa ammentava elokuva oli kyllä asetelmaltaan hurjan tehokas. Valkoisten viha mustaa päähenkilöä kohtaan oli niin kouriintuntuva ja uskottava, ettei katsomiskokemusta laimentanut lainkaan se, että elokuvan juoni ontui pahan kerran. Päähenkilö ei asiantuntemuksestaan ja suvereenisuudestaan huolimatta terävänoloisilla päätelmillään tosiasiallisesti suurestikaan vaikuttanut syyllisen löytymiseen. Näyttelijätyö päähenkilöiden osalta oli kuitenkin erinomaista. Hyvä näyttelijä, kuten Poitier, tuo pieneenkin kohtauksen jotain omaa

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Näinhän se jouluna on ja näin kuuluu olla. "Hyvä tahto" merkitsee useimmille varmaankin sitä, että ajatellaan hyvää muista ihmisistä, toivotaan heille "hyvää", ja siirretään omat itsekkäät mielihalut syrjään. Mutta kuinkahan epäitsekkäitä ja hyviä me ihmiset loppujen lopuksi olemme? Onko epäitsekkyys kenties poikkeama normista, jotakin joka näin joulun aikaan puhkeaa kukkaan? Pessimistisesti ajattelen että joulunpyhät ovat ihmisille juuri sopivan pitkä aika harrastaa epäitsekkyyttä. Muutamia päiviä vuodessa voi ihminen hyvin sanoa tahtovansa hyvää kaikille - ja olla myös sitä mieltä oikeasti. Mutta sen jälkeen on taas hyvä palata entiseen "normaaliin" elämänmenoon, ettei mene teeskentelyksi. Ja tämä elämänmenohan on yksilön vaurastumisen (so. kanssaihmisistä riippumattomuuden) myötä käynyt yhä vain yksilökeskeisemmäksi eli itsekkäämmäksi. Ja tuon itsekkyyden pääasialliseksi ilmenemismuodoksi ja mittariksi on tullut rah

Stanislavski (1863-1938) oli venäläinen teatteriohjaaja ja -teoreetikko, sanotaan wikissä. Erityisesti hän on vaikuttanut näyttelijätyön teoriaan. Ohjaamissaan esityksissä hän pyrki saamaan näytelmän pienimmätkin yksityiskohdat todentuntuisiksi. Näyttelijät pukivat näytelmän asut ylleen jo kauan ennen ensiesitystä, jotta he tuntisivat liikkuvansa niissä kuin omissa vaatteissaan. Näyttämölle kannettiin oikeita puita, pahvilavasteita ei hyväksytty. Pöydässä syötiin oikeita kananpoikia. Tämän kaiken tarkoitus oli tehdä esityksestä uskottava. Hän halusi että katsoja unohtaisi seuraavansa teatteriesitystä ja tuntisi pääsevänsä kurkistamaan näytelmän henkilöiden yksityiselämään. Tätä uskottavuutta korostettiin näyttelijätyössä, missä Stanislavski piti tärkeänä sitä, että näyttelijä (ehkä myös katsoja?) oli kokoajan selvillä siitä mikä hänen hahmoaan ajoi, mitkä olivat hänen motiivinsa ja mihin hän pyrki. Kerrotaan että Stanislavskin esitysten alkaessa yleisö oli aina hiirenhiljaa, jotta ku

Sekä Silvo Sokka että Frank W. Abagnale olivat huijareita. Molemmat hakivat huijaamisellaan parempaa yhteiskunnallista asemaa, molemmat saivat huijattua suurta joukkoa ihmisiä ja molemmat olivat oman alansa asiantuntijoita. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyykin, pelkäänpä että eroavaisuuksia löytyy paljon enemmän. Siinä missä Silvo oli sattumahuijari ja amatööri, on Abagnale ammattilainen ja määrätietoisesti tuohon rooliin etsiytyvä tarmonpesä. Silvo on pää pilvissä elävä idealisti, eikä raha motivoi häntä juurikaan. Abagnalen motiivit ovat arkisen maanläheisiä: naiset ja raha. Luultavasti joudunkin lihottamaan Silvo Sokkaa monilla Abagnalen ominaisuuksilla rakentaessani hänestä fiktiivistä hahmoa. On tarpeen tehdä hänestä ahkera ja tarmokas omassa asiassaan. Toisaalta haave lentäjän urasta tai lentämään pääsemisestä, on juuri sellainen ylevyydessään, jaloudessaan ja viattomuudessaan hyvä ja hyväksyttävä motiiviivi huijaamiselle. Silvoa ei siis huijrina tarvitse inhimillistää vaan huijaam

Frank W. Abagnale : Ota kiinni jos saat. Helppolukuinen omaelämänkerta "Ota kiinni jos saat" päättyi pettymykseen: huijari ei jäänytkään kiinni. Huijarielämänkerran lukijalla on epäilemättä sisäänkirjoitettuna oletus tai ainakin alitajuinen toive siitä että paha - niin hilpeä kuin hänen onnistuneista ja kekseliäistä huijauksistaan onkin lukea - saisi lopussa palkkansa. Tässä ei saanut, sillä kirja päättyi täpärään pakoon poliisien kynsistä, mikä oli vahinko, sillä Abagnalen kiinnijäämisestä ja muista myöhemmistä vaiheista olisi ollut mukava lukea - päätyihän hän lopulta tekemään yhteistyötä FBI:n kanssa ja 12:n vuoden vankeustuomio jäi muutamaan vuoteen. Ihan rangaistuksetta hän ei tosin kirjan perusteellakaan päässyt. Abagnale joutui puoleksi vuodeksi vankilaan Ranskassa. Eikä ihan mihin tahansa vankilaan vaan pieneen puolitoistametriä kanttiinsa olevaan täysin pimeään koppiin, missä hän joutui viettämään 24 tuntia vuorokaudessa ja missä ei ollut muita huonekaluja kuin ulost

Olen lukemassa Frank W. Abagnalen kirjaa "Ota kiinni jos saat", josta Steven Spielberg on tehnyt mainion elokuvan . Kirja imaisi mukaansa niin että luin sen jo puoleenväliin viime yönä, ja olisin lukenut loppuun asti mutta tahdoin herkutella sen seurassa vähän pidempään enkä ahmia sitä kertarytinällä. Abagnalen kirjahan on omaelämänkerrallinen tarina hänen vain kuusi vuotta kestäneestä huijausten ja shekkiväärennösten värittämästä urastaan, jonka hän aloitti vain viisitoista vuotiaana. On kerrassaan ällistyttävää miten paljon hän ehti noiden vuosien aikana. Aluksi hän väärensi shekkejä ja kun kiinnijääminen alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, hän päätti ryhtyä lentäjäksi. Lentäjän ura jatkui pari vuotta, jonka jälkeen hän toimi vuoden lääkärin ja sen jälkeen vielä vuoden juristina. Huijaamisen keskeinen elementti oli tietenkin se, ettei tällä lukionsa keskenjättäneellä teinillä ollut minkäänlaista koulutusta noihin vaativiin ammatteihin. Nähdäkseni suurin ero huijarin ja meidä

 Silvo Sokan jonka tempaus lokakuussa 1948 sai kansainvälisen lehdistön huomion. Mitä tapahtui? Kuopiolainen Silvo Sokka lähti ajamaan polkupyörällään riideltyään vanhempiensa kanssa, jotka toivoivat että toimeton poika ryhdistäytyisi ja menisi töihin. Töitähän sodan jälkeen oli sotakorvausten ansiosta kaikille halukkaille tarjolla, joten paine Silvoa kohtaan lienee ollut jonkinmoinen. Silvo siis päätti hävitä paikalta ja suuntasi polkupyörällään urheasti Ruotsiin, mutta väsähti jo Suonenjoella. Hämätäkseen mahdollisia etsijöitään (ja ehkä myös viehtymyksestä tarinankerrontaan), hän oli lähettänyt paikallislehden toimitukseen itse väsäämänsä, mutta saksalaisinsinöörin nimissä tehdyn tarinan suihkumoottorilla varustetusta itsetehdystä raketista, jonka lentomatkan aikaisessa räjähdyksessä lahjakas Silvo-poika, "pilvien veli", oli muka kuollut. Nyt Suonenjoella uupumuksen yllättäessä, tämä lehden toimitukseen lähetetty tarina nousikin ongelmaksi ja nolon kotiinpaluu

Tragedy + Time = Comedy Kukahan lie tuon laskutehtävän ensi kerran ratkaissut. Woody Allenin siitä ainakin olen kuullut puhuvan. Selkein ja kuuluisin esimerkki tästä traagisen elementin läheisestä läsnäolosta komediassa lienee Charlie Chaplinin elokuva Kultakuume, joka perustui historiallisiin faktoihin. Chaplin kehitteli elokuvansa luettuaan kertomuksen joukosta uudisasukasperheitä, jotka 1800-luvun puolessa välissä suuntasivat kulkunsa vankkureilla preerian halki kohti Kaliforniaa. Retki muuttui hurjaksi tragediaksi ja selviytymistaisteluksi, kun talvi yllätti seurueen Sierra Nevadan vuoristossa. Vankkuriseurue jäi lumen vangiksi ja joutui talvehtimaan vuorilla. Yli puolet lähdes sadan hengen ryhmästä kuoli kylmyyteen ja tauteihin ja ainakin osa joutui syömään kuolleita tovereitaan selviytyäkseen . Aikaa oli kulunut tästä yhdysvaltain kansanperinteeseen kuuluvasta kertomuksesta niin paljon, että Chaplin saattoi käyttää sitä materiaalina vuonna 1925 tehdessään pilaa lumisten vuorten v

Monien vuosien ajan luin lähes pelkästään elämänkertoja tai omaelämänkertoja. En oikein tiedä miksi lukemiseni olikin näin vinoutunut. Jossain vaiheessa kaunokirjallisuus vain alkoi tuntua jotenkin kevyeltä, kun se oli kokonaan keksittyä. Runot tuntuivat täysin huuhaalta. Elämänkerrat ovat todella tapahtuneeseen perustuvina ikäänkuin rakennettu kovalle pohjalle. Ehkä tästä syystä niistä tuntuu saavan eväitä omaan kirjoitustyöhön. Tässä listaa lukemistani elämänkerroista ja muistelmateoksista. * Wladyslaw Szpilman: Pianisti - Selviytymistarina II-maailmansodan ajalta - Polanski on tehnyt tämän pohjalta kuuluisan elokuvansa. Aikalailla elokuva tapahtumat poikkeavat kirjan tapahtumista, mikä oikeastaan vain lisää molempien kiinnostavuutta. * Wieslaw Kielar: Anus mundi - keskitysleirikuvaus , jonka hämmästyttävintä antia on se miten positiiviseksi selviytymistarinaksi kirja lopulta muotoutuu jatkuvasti mukana olevasta kärsimyksestä ja kuolemasta huolimatta. Elämässä kiinni pysymine

Olen koonnut tähän listan parhaimmista elokuvista ja sarjoista. Lista täydentyy koko ajan. Olen jättänyt listasta pois kaikkein ilmeisimmät Citizen Kanet sun muut ja tahtonut nostaa esiin katveeseen tai vallan unohduksiin jääneitä mestariteoksia. Listasta näkyy esim. viehtymykseni näytelmällisiä elokuvia kohtaan (Doubt, Interview). Näytelmällisyyttähän jotkut pitävät elokuvassa huonon elokuvan merkkinä. Minä en. Minä pidän pidän huonouden merkkinä vain mielenkiinnottomuutta. Parhaat elokuvat: (Mun mielestä vain tietenkin) Doubt Sideways Moon Ponyo 12 Angry Men ( alkuperäinen versio oli myös hyvä) Pianisti Kun kaikki on hiottu kohdalleen, on illuusio täydellinen ja katsoja voi muutaman tunnin ajan kuvitella itsensä keskelle II-maailmansodan melskeitä. The Chase Kunnon 60-luvun downeri . Big Lebowski ja muut Coenin veljesten elokuvat The Fabulous Baker Boys Musiikki draamallisena elementtinä toimii sairaan hyvin. Life of Brian Being John Malkovich ja muut Charlie Kaufmanin k