Vaikka käynnistysongelmia oli ollut ennenkin, auto ei ollut koskaan jättänyt taipaleelle. Nyt näköjään jätti. Ja mihin keliin, sataa tihuutti. Olin lähtenyt ajamaan jo aamulla ehtiäkseni yöksi kotiin. Pian lähdön jälkeen oli alkanut sataaa ja maisema tien varrella oli muuttunut karuksi, satoja kilometrejä synkkää kuusikkoa, välillä kallioisia vuoria joiden rinteellä kitukasvuisia mäntyjä. Taloja oli ollut harvakseltaan, niistäkin monet hylättyjä. Suuret kuuset reunustivat tietä molemmin puolin, kauempana kohosi kalliorinne, edessä näkyi pelto, joka laski alemmas laaksoon missä virtasi puro sakean pajukon keskellä. Kohta olisi pimeä. Hoh, pitipä tämäkin kokea. Olisikohan vietettävä kylmä yö autossa...
Soitin Riitalle ja kerroin etten varmaankaan ehtisi yöksi kotiin. Tie oli hiljainen, voi olla ettei täällä kulkisi muita autoja, kello oli jo sen verran. Riitta oli vähän huolissaan ja sanoi, että olisi mielellään nähnyt minut kotona jo tänään.
- Soitan jos lähitienoolta löytyy joku kaveri joka osaa korjata auton. Täällä hämärtää jo ja sataa, kohta on pimeää, keli ei tosiaan ole paras mahdollinen.
- Matti kiipesi melkein autotallin katolle, Riitta sanoi.
- Ihan totta, miten se sinne pääsi?
Kuuntelin mielelläni mitä lapset olivat puuhailleet poissaollessani.
- Pisti kottikärryt kumolleen ja kiipesi siitä aidan päälle ja siitä se olisi mennyt, oli jo räystäällä kapuamassa jos en olisi ehtinyt paikalle.
- Se on niin ketterä, milloinkaan sille ei mitään satu vaikka se koko ajan kiipeilee jossain.
- Sinun pitää moittia sitä.
- Minkä takia, ei kai...
- Olisi mennyt hakemaan pihlajanmarjoja, ja se on sinun vika. Sinun on moitittava, se oli ihan liian uhkarohkeaa.
Olin hakenut metsästä koiranputken ja leikannut siitä pätkän ja opettanut pojalle miten sen avulla saattoi ampua pihlajanmarjoja. Olin kerännyt pulloja ja peltitölkkejä, pannut ne riviin pukin päälle autotallin takana ja näyttänyt, miten niihin saattoi yrittää osua. Poika oli näköjään säilyttänyt putken omassa piilossaan ja halusi hakea lisää panoksia.
Poika ja tytär olivat elämämme keskipisteet ja valopilkut. Tytär nukkui jo, poika halusi vielä puhua. Ei, isi ei tulisi tänään kotiin, sinun pitäisi mennä nukkumaan, mutta ehkä aamulla kun heräät isi olisi jo paikalla. Poika halusi tietää olinko ehkä papalla ja mummulla päin vai jossain Jyväskylän lähellä. Nuo kaksi paikkaa olivat ne jotka hän muisti kodin ulkopuolelta. Kun olin vastaillut tovin hänen kysymyksiinsä, toivotin hänelle hyvää yötä ja hyvästelin lopuksi Riitan.
Istahdin autoon ja yritin käynnistää vielä kerran. Starttimoottori pyöri, mutta kone ei käynnistynyt, mittarin mukaan bensaa oli. Joskus aiemminkin näin oli käynyt ja olin ajatellut sen johtuvan ilman kosteudesta. Jotenkin niistä tilanteista olin selviytynyt niin, ettei minun ollut tarvinnut itse liata käsiäni, olin saanut kyydin tai sää oli vaihtunut sateisesta aurinkoiseksi ja auto oli taas hörähtänyt käyntiin. Olin ajellut jo toista vuotta ilman remonttia, renkaat vaihdoin syksyisin ja keväisin, öljyt ehkä pari kertaa vuodessa ja bensaa ostanut tankkiin tarvittaessa, muutoin auto oli ollut todella huoleton käyttää.
Otin autosta pienen taskulampun ja lähdin kävelemään tietä pitkin, arvelin että oli järkevämpää yrittää etsiä apua kuin vain odottaa että joku kulkisi tiellä. Jalkani upposi sateessa pehmenneeseen liejuun. Sade oli hienojakoista tihkua, kuin painavaa sumua. Tien oikealle puolelle avautui kivinen pelto. Toisella puolella oli kuusikkoa. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää itse etsiä vikaa, olisin voinut edes konepellin avata, olin ihan käsi näissä asioissa. Se johtui isästäni joka osasi korjata kaiken, mutta ei osannut opettaa mitään. Hän korjasi meillä aina kaikki vialliset koneet ja laitteet ja oli siinä hyvä ja nopea, ei minun tarvinnut osata mitään. Olisin silti voinut edes kurkistaa konepellin alle, mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin ja siksi toivoin nurinkurisesti, että autossa olisi pikemminkin joku vähän suurempi kuin pienempi vika, koska joku helposti korjattavissa oleva vika paljastaisi saamattomuuteni asian suhteen.
Olin kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun kuusikko loppui ja vasemmallekin avautui pelto jonka takana ylärinteellä näin pilkottavan valopisteen. Sen täytyi olla talo. Taitettuani satoja kilometrejä lähes asumattomalla seudulla hyvä tuurini oli tuonut minun näin lähelle asutusta. Käännyin talolle vievälle tielle ja kiihdytin askeleitani, sade tuntui voimistuvan. Talo seisoi kallioisen rinteen alla. Pihan toisella laidalla oli navettarakennus joka oli vanha mutta kunnossa pidetty. Navetan takaa kohosi kukkula, joka kasvoi nuorta mäntyä, sen saattoi juuri ja juuri erottaa hämärtyvää taivasta vasten. Koputin oveen. Keittiössä paloi valo mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, olisiko talonväki olisi jo nukkumassa. Koputin toisen ja kolmannen kerran ja odotin - ei mitään vastausta, ei ääntäkään. Avasin oven ja astuin viileään eteiseen. Mummolassa oli ollut samanlainen eteinen, koko talo muistutti muutenkin mummolaa, se oli näitä samoilla piirustuksilla rakennettuja rintamamiestaloja. Avasin sisemmän oven. Haloo, huikkasin ja astuin sisään lämpimään. Kukaan ei kuitenkaan vastannut huhuiluuni. Eteisessä oli miehen saappaat, naisen ja pikkutytön kenkiä. Taskulampulla tietäni valaisten etenin eteisen läpi keittiön ovelle. Keittiö oli pieni ja siisti, siellä paloi yksinäinen valo. Keittiön ikkunan vieressä oli pöytä, jonka ympärillä oli kolme tuolia, kaksi isompaa ja yksi pienempi muita korkeajalkaisempi lasten tuoli. Tuollainen olisi pojalle juuri sopiva, hän oli siinä iässä ettei enää voinut istua missään vauvan istuimessa, mutta toisaalta aikuisten tuolit olivat vielä vähän turhan matalia. Pohdin jo mahdollisuutta istahtaa pöytään ja nuokkua sen ääressä koko yö, mutta sekään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Minun olisi saatava joku talon väestä hereille, olisi saatava lupa jäädä.
Kaikki oli kovin kodikasta sen mitä hämärässä nyt saattoi nähdä. Lattioilla oli räsymattoja, eteisen seinillä lapsen piirrustuksia. Olohuoneessa sohva, nojatuoli ja matala pöytä, nurkassa televisio. Koko alakerta oli tässä, huone ja keittiö. Huokasin harmista, pirulauta, pitäisi kiivetä ylös jos en saisi ketään hereille, en mielelläni etenisi makuuhuoneisiin saakka, sellainen ei oikein kuulunut asiaan...
- Haloo, kuuleeko kukaan.
Ei vastausta. Sitkeäunista sakkia.
Kiipesin yläkertaan. Taskulampun valossa näin kaksi ovea, toinen oli auki, toinen kiinni. Kurkistin sisään avonaisesta ovesta, se oli lastenhuone, pieni pöytä ikkunan edessä, pieni tuoli, lukuisia pehmoleluja hyllyillä ja laatikoissa, paljon vaalenpunaisia paperikoristeita ja pienoistauluja, pienen tytön huone selvästi. Huoneessa oli kerrossänky. Alasängyssä ei ollut ketään, yläsängyssä oli hiljan nukuttu, täkki oli heitetty sivuun ja lakanat olivat rypyssä.
Suljetun oven takana kakistelin kurkkuani, koputin, toivotin hyvät illat ja avasin sen. Valaistessani huonetta näin että parisängyssä nukkui kaksi aikuista. He olivat jonkinlaisen seitin peitossa, se näytti jonkinlaiselta hyttysverkolta.
- Anteeksi kun herätän.
Toistin sitten vielä vähän äänekkäämmin: - Anteeksi kun herätän.
Viimein toinen vanhemmista liikahti. Olivat sentään elävien kirjoissa.
- Meillä on vieras, alahan nousta, naisen ääni seitin alta sanoi.
- Mitä tämä on, mies ihmetteli havaitessaan seitin nostaessaan kättään.
Seitti joka heidät peitti venyi, eikä hän näyttänyt saavan työnnettyä kättään sen läpi vaikka yritti. Nainenkin näytti olevan seitin vanki vaikka hänen yllään sitä oli paljon vähemmän. Nainen otti korvatulpat korvistaan. Ilmankos he eivät olleet kuulleet tuloani.
- Tytön tekosia, mies sanoi. - Millä täältä nyt päästään, mies sanoi ja naurahteli nolona itsekseen.
Nainen sai kätensä vapaaksi ja sytytti valon. Hän haali seittiä käsiinsä, irroitteli sitä hiuksistaan ja niskastaan ja keri ja puristi sitä palloksi käsissään. Panin merkille hänen niskansa kaaren ja sormien liikkeen kun hän nyppi seittiä hiuksistaan. Oliko tämä tosiaan lapsen tekemä kepponen?
- Onpa tämä nyt noloa, sanoi mies ja yritti tempoa voimakkaammin, mutta seitti vain venyi, hän ei onnistunut löytämään reunaa eikä tekemään reikää siihen. Naista nauratti:
- Älä nyt temmo, kyllä minä sinut vapautan, odota rauhassa, hän sanoi.
- Minä pidän sille puhuttelun, mies sanoi. - Nyt kyllä pidän, nyt on sen aika, hän sanoi.
- Älä nyt höpötä, sanoi nainen ja sai samalla tehtyä isohkon reiän seittiin niin että mies saattoi auttaa itse itseään vapautumaan. Viimein nainen sai koko seitin kerättyä rullaksi syliinsä. Mies nousi istumaan sängyn reunalle ja löysi spray-purkin jaloistaan.
- Katsokaa, hän sanoi ja nosti purkin korkealle. - Tässäkö tämänkertaisen kepposentekijän väline?
- Noita saa pilailuvälineliikkeestä, nainen sanoi.
- Niinpä tietenkin, sellaiseen kauppaan tyttöä ei ole enää syytä viedä, samperi vieköön, sanoi mies ja laittoi purkin sängyn vieressä olevaan roskakoriin. Ensin hän kokeili toisella kädellä varmistaen että roskakori oli tutulla paikalla, ja laittoi purkin vasta sitten koriin. Vaikutti siltä ettei hän nähnyt roskakoria, vaikka valaisin sitä taskulampulla.
Näin että nainen katsoi minuun. Nyökkäsin.
- Iltaa. Anteeksi tämä... tunkeutuminen. Yritin kyllä huhuilla tuolla alakerrassa.
- Niin meillä nukutaan korvatulpat korvissa, kuorsataan molemmat, mies sanoi.
Naisen tukka oli hauskasti sekaisin hän räpytteli silmiään saadakseen ne auki. Jäin tuijottamaan naista, hänen olemuksensa kiinnitti huomioni. Nainen näytti jotenkin täydelliseltä tällaisessakin tilanteessa, yhä osin seittien roskaamana, tukka sekaisena ja unenpöpperössä. Ehkä se johtui valaistuksesta. Jotkut naiset olivat sellaisia, he vaikuttivat olevan koko ajan parhaimmillaan, epäsiisteyskään ei vienyt heidän viehätysvoimaansa. Panin merkille että naisella oli lähes läpinäkyvä yöpaita, vartalon ääriviivat näkyivät selvästi vastavalossa kun hän nousi etsimään aamutakkiaan. Hän oli pyöreä, mutta ei kuitenkaan lihava, hänen rintansa olivat pyöreät, melko kookkaat pallukat, aivan toisenlaiset kuin Riitan rinnat jotka olivat pienet ja kiinteät. Naisen rinnasta tulisi kämmen täyteen.
- Ja anteeksi, että herätin.
- Meidänhän tässä pitää anteeksi pyytää, meidän tyttö on aivan mahdoton, milloin on sammakko kengässä, milloin silmälasit piilotettu maton alle tai kenkä ripustettu kattolamppuun, sanoi mies.
- Mitä teille on tapahtunut? nainen kysyi.
- Autoni jätti välille, se pysähtyi tuohon tielle vähän matkan päähän.
- Nousehan ylös, hän tarttee sinun apua, sanoi nainen miehelle.
- Vai että jätti, sanoi mies.
-Anteeksi nyt vaan kovasti, en oikein tiennyt mitä olisin tehnyt.
- Enää tänä yönä sille autolle ei varmaan voi kummia tehdä, vedetään se pihaan, sanoi mies.
- Minä petaan teille sängyn tuohon alakerran sohvaan, sanoi nainen saatuaan aamutakin päälleen.
- Joo, se ei varmaan tule hetkessä kuntoon, vikaa voi olla yön pimeydessä vaikea löytää.
- Minua ei pimeys kyllä vähääkään haittaa, mies naurahti. - Mutta parempi silti odottaa aamuun. Katsellaan sitä sitten.
Aloin selittää miten olin tilanteeseen joutunut, mitä tein, mistä olin tulossa, minne menossa. Mies nousi kankeasti, hänen ryppyiset sormensa etsivät hapuillen tuolin selkänojaa johon hän oli riisunut paitansa ja housunsa. Mies oli naista vanhempi, harmaapäinen ja harmaapartainen, koko keho näytti jänteikkäältä, työn kuivettamalta. Miehen selkänikamat ponkottivat kalpean ihon läpi. Selästä ja olkapäiltä miehen iho oli vaalea, mutta tummeni kohti käsiä, hänen kämmenselkänsä olivat syvän ruskeat. Hän teki töitä ulkona, maalaiset päivettyivät juuri noin. Mies ryhtyi selitystäni kuunnellessaan vetämään housuja jalkaansa.
- On siinä ollut käyntiongelmia ennenkin, mutta ikinä, ei kertaakaan ole näin tällä tavoin välille jättänyt, ei kertaakaan. Tein sen erehdyksen että lähdin tälle metsätaipaleelle yön selkään kun niin halusin ehtiä aamuksi kotiin, olisi pitänyt ottaa hotellihuone kaupungista.
- Se kannattaa vetää pihaan. Siinä kulkee isoja rekkoja, tuovat lohta Norjasta. Voivat ajaa pahki jos eivät huomaa, ne on vähän väliä ojassa muutenkin, venäläisiä kuskeja, puheli mies verkkaan.
Tavasta millä mies kokeili vyönsä reikiä ennen kuin kiinnitti sen varmistuin lopullisesti asiasta: hän oli sokea. Lisäksi hän tuijotti eteenpäin päätään kääntelemättä, hänen katseensa ei harhaillut, hän ei etsinyt esineitä katseellaan, hän joko tiesi niiden paikat tai löysi tavarat kokeilemalla. Hänen kätensä harhailivat, eivät silmät. Valaisin hänen kasvonsa paremmin. Hänen silmänsä sojottivat eri suuntiin. Vasemman silmän pupilli osoitti oikealle, oiken silmän pupillia tuskin näkyi, se oli valahtanut piiloon silmän alareunan taa.
Soitin Riitalle ja kerroin etten varmaankaan ehtisi yöksi kotiin. Tie oli hiljainen, voi olla ettei täällä kulkisi muita autoja, kello oli jo sen verran. Riitta oli vähän huolissaan ja sanoi, että olisi mielellään nähnyt minut kotona jo tänään.
- Soitan jos lähitienoolta löytyy joku kaveri joka osaa korjata auton. Täällä hämärtää jo ja sataa, kohta on pimeää, keli ei tosiaan ole paras mahdollinen.
- Matti kiipesi melkein autotallin katolle, Riitta sanoi.
- Ihan totta, miten se sinne pääsi?
Kuuntelin mielelläni mitä lapset olivat puuhailleet poissaollessani.
- Pisti kottikärryt kumolleen ja kiipesi siitä aidan päälle ja siitä se olisi mennyt, oli jo räystäällä kapuamassa jos en olisi ehtinyt paikalle.
- Se on niin ketterä, milloinkaan sille ei mitään satu vaikka se koko ajan kiipeilee jossain.
- Sinun pitää moittia sitä.
- Minkä takia, ei kai...
- Olisi mennyt hakemaan pihlajanmarjoja, ja se on sinun vika. Sinun on moitittava, se oli ihan liian uhkarohkeaa.
Olin hakenut metsästä koiranputken ja leikannut siitä pätkän ja opettanut pojalle miten sen avulla saattoi ampua pihlajanmarjoja. Olin kerännyt pulloja ja peltitölkkejä, pannut ne riviin pukin päälle autotallin takana ja näyttänyt, miten niihin saattoi yrittää osua. Poika oli näköjään säilyttänyt putken omassa piilossaan ja halusi hakea lisää panoksia.
Poika ja tytär olivat elämämme keskipisteet ja valopilkut. Tytär nukkui jo, poika halusi vielä puhua. Ei, isi ei tulisi tänään kotiin, sinun pitäisi mennä nukkumaan, mutta ehkä aamulla kun heräät isi olisi jo paikalla. Poika halusi tietää olinko ehkä papalla ja mummulla päin vai jossain Jyväskylän lähellä. Nuo kaksi paikkaa olivat ne jotka hän muisti kodin ulkopuolelta. Kun olin vastaillut tovin hänen kysymyksiinsä, toivotin hänelle hyvää yötä ja hyvästelin lopuksi Riitan.
Istahdin autoon ja yritin käynnistää vielä kerran. Starttimoottori pyöri, mutta kone ei käynnistynyt, mittarin mukaan bensaa oli. Joskus aiemminkin näin oli käynyt ja olin ajatellut sen johtuvan ilman kosteudesta. Jotenkin niistä tilanteista olin selviytynyt niin, ettei minun ollut tarvinnut itse liata käsiäni, olin saanut kyydin tai sää oli vaihtunut sateisesta aurinkoiseksi ja auto oli taas hörähtänyt käyntiin. Olin ajellut jo toista vuotta ilman remonttia, renkaat vaihdoin syksyisin ja keväisin, öljyt ehkä pari kertaa vuodessa ja bensaa ostanut tankkiin tarvittaessa, muutoin auto oli ollut todella huoleton käyttää.
Otin autosta pienen taskulampun ja lähdin kävelemään tietä pitkin, arvelin että oli järkevämpää yrittää etsiä apua kuin vain odottaa että joku kulkisi tiellä. Jalkani upposi sateessa pehmenneeseen liejuun. Sade oli hienojakoista tihkua, kuin painavaa sumua. Tien oikealle puolelle avautui kivinen pelto. Toisella puolella oli kuusikkoa. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää itse etsiä vikaa, olisin voinut edes konepellin avata, olin ihan käsi näissä asioissa. Se johtui isästäni joka osasi korjata kaiken, mutta ei osannut opettaa mitään. Hän korjasi meillä aina kaikki vialliset koneet ja laitteet ja oli siinä hyvä ja nopea, ei minun tarvinnut osata mitään. Olisin silti voinut edes kurkistaa konepellin alle, mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin ja siksi toivoin nurinkurisesti, että autossa olisi pikemminkin joku vähän suurempi kuin pienempi vika, koska joku helposti korjattavissa oleva vika paljastaisi saamattomuuteni asian suhteen.
Olin kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun kuusikko loppui ja vasemmallekin avautui pelto jonka takana ylärinteellä näin pilkottavan valopisteen. Sen täytyi olla talo. Taitettuani satoja kilometrejä lähes asumattomalla seudulla hyvä tuurini oli tuonut minun näin lähelle asutusta. Käännyin talolle vievälle tielle ja kiihdytin askeleitani, sade tuntui voimistuvan. Talo seisoi kallioisen rinteen alla. Pihan toisella laidalla oli navettarakennus joka oli vanha mutta kunnossa pidetty. Navetan takaa kohosi kukkula, joka kasvoi nuorta mäntyä, sen saattoi juuri ja juuri erottaa hämärtyvää taivasta vasten. Koputin oveen. Keittiössä paloi valo mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, olisiko talonväki olisi jo nukkumassa. Koputin toisen ja kolmannen kerran ja odotin - ei mitään vastausta, ei ääntäkään. Avasin oven ja astuin viileään eteiseen. Mummolassa oli ollut samanlainen eteinen, koko talo muistutti muutenkin mummolaa, se oli näitä samoilla piirustuksilla rakennettuja rintamamiestaloja. Avasin sisemmän oven. Haloo, huikkasin ja astuin sisään lämpimään. Kukaan ei kuitenkaan vastannut huhuiluuni. Eteisessä oli miehen saappaat, naisen ja pikkutytön kenkiä. Taskulampulla tietäni valaisten etenin eteisen läpi keittiön ovelle. Keittiö oli pieni ja siisti, siellä paloi yksinäinen valo. Keittiön ikkunan vieressä oli pöytä, jonka ympärillä oli kolme tuolia, kaksi isompaa ja yksi pienempi muita korkeajalkaisempi lasten tuoli. Tuollainen olisi pojalle juuri sopiva, hän oli siinä iässä ettei enää voinut istua missään vauvan istuimessa, mutta toisaalta aikuisten tuolit olivat vielä vähän turhan matalia. Pohdin jo mahdollisuutta istahtaa pöytään ja nuokkua sen ääressä koko yö, mutta sekään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Minun olisi saatava joku talon väestä hereille, olisi saatava lupa jäädä.
Kaikki oli kovin kodikasta sen mitä hämärässä nyt saattoi nähdä. Lattioilla oli räsymattoja, eteisen seinillä lapsen piirrustuksia. Olohuoneessa sohva, nojatuoli ja matala pöytä, nurkassa televisio. Koko alakerta oli tässä, huone ja keittiö. Huokasin harmista, pirulauta, pitäisi kiivetä ylös jos en saisi ketään hereille, en mielelläni etenisi makuuhuoneisiin saakka, sellainen ei oikein kuulunut asiaan...
- Haloo, kuuleeko kukaan.
Ei vastausta. Sitkeäunista sakkia.
Kiipesin yläkertaan. Taskulampun valossa näin kaksi ovea, toinen oli auki, toinen kiinni. Kurkistin sisään avonaisesta ovesta, se oli lastenhuone, pieni pöytä ikkunan edessä, pieni tuoli, lukuisia pehmoleluja hyllyillä ja laatikoissa, paljon vaalenpunaisia paperikoristeita ja pienoistauluja, pienen tytön huone selvästi. Huoneessa oli kerrossänky. Alasängyssä ei ollut ketään, yläsängyssä oli hiljan nukuttu, täkki oli heitetty sivuun ja lakanat olivat rypyssä.
Suljetun oven takana kakistelin kurkkuani, koputin, toivotin hyvät illat ja avasin sen. Valaistessani huonetta näin että parisängyssä nukkui kaksi aikuista. He olivat jonkinlaisen seitin peitossa, se näytti jonkinlaiselta hyttysverkolta.
- Anteeksi kun herätän.
Toistin sitten vielä vähän äänekkäämmin: - Anteeksi kun herätän.
Viimein toinen vanhemmista liikahti. Olivat sentään elävien kirjoissa.
- Meillä on vieras, alahan nousta, naisen ääni seitin alta sanoi.
- Mitä tämä on, mies ihmetteli havaitessaan seitin nostaessaan kättään.
Seitti joka heidät peitti venyi, eikä hän näyttänyt saavan työnnettyä kättään sen läpi vaikka yritti. Nainenkin näytti olevan seitin vanki vaikka hänen yllään sitä oli paljon vähemmän. Nainen otti korvatulpat korvistaan. Ilmankos he eivät olleet kuulleet tuloani.
- Tytön tekosia, mies sanoi. - Millä täältä nyt päästään, mies sanoi ja naurahteli nolona itsekseen.
Nainen sai kätensä vapaaksi ja sytytti valon. Hän haali seittiä käsiinsä, irroitteli sitä hiuksistaan ja niskastaan ja keri ja puristi sitä palloksi käsissään. Panin merkille hänen niskansa kaaren ja sormien liikkeen kun hän nyppi seittiä hiuksistaan. Oliko tämä tosiaan lapsen tekemä kepponen?
- Onpa tämä nyt noloa, sanoi mies ja yritti tempoa voimakkaammin, mutta seitti vain venyi, hän ei onnistunut löytämään reunaa eikä tekemään reikää siihen. Naista nauratti:
- Älä nyt temmo, kyllä minä sinut vapautan, odota rauhassa, hän sanoi.
- Minä pidän sille puhuttelun, mies sanoi. - Nyt kyllä pidän, nyt on sen aika, hän sanoi.
- Älä nyt höpötä, sanoi nainen ja sai samalla tehtyä isohkon reiän seittiin niin että mies saattoi auttaa itse itseään vapautumaan. Viimein nainen sai koko seitin kerättyä rullaksi syliinsä. Mies nousi istumaan sängyn reunalle ja löysi spray-purkin jaloistaan.
- Katsokaa, hän sanoi ja nosti purkin korkealle. - Tässäkö tämänkertaisen kepposentekijän väline?
- Noita saa pilailuvälineliikkeestä, nainen sanoi.
- Niinpä tietenkin, sellaiseen kauppaan tyttöä ei ole enää syytä viedä, samperi vieköön, sanoi mies ja laittoi purkin sängyn vieressä olevaan roskakoriin. Ensin hän kokeili toisella kädellä varmistaen että roskakori oli tutulla paikalla, ja laittoi purkin vasta sitten koriin. Vaikutti siltä ettei hän nähnyt roskakoria, vaikka valaisin sitä taskulampulla.
Näin että nainen katsoi minuun. Nyökkäsin.
- Iltaa. Anteeksi tämä... tunkeutuminen. Yritin kyllä huhuilla tuolla alakerrassa.
- Niin meillä nukutaan korvatulpat korvissa, kuorsataan molemmat, mies sanoi.
Naisen tukka oli hauskasti sekaisin hän räpytteli silmiään saadakseen ne auki. Jäin tuijottamaan naista, hänen olemuksensa kiinnitti huomioni. Nainen näytti jotenkin täydelliseltä tällaisessakin tilanteessa, yhä osin seittien roskaamana, tukka sekaisena ja unenpöpperössä. Ehkä se johtui valaistuksesta. Jotkut naiset olivat sellaisia, he vaikuttivat olevan koko ajan parhaimmillaan, epäsiisteyskään ei vienyt heidän viehätysvoimaansa. Panin merkille että naisella oli lähes läpinäkyvä yöpaita, vartalon ääriviivat näkyivät selvästi vastavalossa kun hän nousi etsimään aamutakkiaan. Hän oli pyöreä, mutta ei kuitenkaan lihava, hänen rintansa olivat pyöreät, melko kookkaat pallukat, aivan toisenlaiset kuin Riitan rinnat jotka olivat pienet ja kiinteät. Naisen rinnasta tulisi kämmen täyteen.
- Ja anteeksi, että herätin.
- Meidänhän tässä pitää anteeksi pyytää, meidän tyttö on aivan mahdoton, milloin on sammakko kengässä, milloin silmälasit piilotettu maton alle tai kenkä ripustettu kattolamppuun, sanoi mies.
- Mitä teille on tapahtunut? nainen kysyi.
- Autoni jätti välille, se pysähtyi tuohon tielle vähän matkan päähän.
- Nousehan ylös, hän tarttee sinun apua, sanoi nainen miehelle.
- Vai että jätti, sanoi mies.
-Anteeksi nyt vaan kovasti, en oikein tiennyt mitä olisin tehnyt.
- Enää tänä yönä sille autolle ei varmaan voi kummia tehdä, vedetään se pihaan, sanoi mies.
- Minä petaan teille sängyn tuohon alakerran sohvaan, sanoi nainen saatuaan aamutakin päälleen.
- Joo, se ei varmaan tule hetkessä kuntoon, vikaa voi olla yön pimeydessä vaikea löytää.
- Minua ei pimeys kyllä vähääkään haittaa, mies naurahti. - Mutta parempi silti odottaa aamuun. Katsellaan sitä sitten.
Aloin selittää miten olin tilanteeseen joutunut, mitä tein, mistä olin tulossa, minne menossa. Mies nousi kankeasti, hänen ryppyiset sormensa etsivät hapuillen tuolin selkänojaa johon hän oli riisunut paitansa ja housunsa. Mies oli naista vanhempi, harmaapäinen ja harmaapartainen, koko keho näytti jänteikkäältä, työn kuivettamalta. Miehen selkänikamat ponkottivat kalpean ihon läpi. Selästä ja olkapäiltä miehen iho oli vaalea, mutta tummeni kohti käsiä, hänen kämmenselkänsä olivat syvän ruskeat. Hän teki töitä ulkona, maalaiset päivettyivät juuri noin. Mies ryhtyi selitystäni kuunnellessaan vetämään housuja jalkaansa.
- On siinä ollut käyntiongelmia ennenkin, mutta ikinä, ei kertaakaan ole näin tällä tavoin välille jättänyt, ei kertaakaan. Tein sen erehdyksen että lähdin tälle metsätaipaleelle yön selkään kun niin halusin ehtiä aamuksi kotiin, olisi pitänyt ottaa hotellihuone kaupungista.
- Se kannattaa vetää pihaan. Siinä kulkee isoja rekkoja, tuovat lohta Norjasta. Voivat ajaa pahki jos eivät huomaa, ne on vähän väliä ojassa muutenkin, venäläisiä kuskeja, puheli mies verkkaan.
Tavasta millä mies kokeili vyönsä reikiä ennen kuin kiinnitti sen varmistuin lopullisesti asiasta: hän oli sokea. Lisäksi hän tuijotti eteenpäin päätään kääntelemättä, hänen katseensa ei harhaillut, hän ei etsinyt esineitä katseellaan, hän joko tiesi niiden paikat tai löysi tavarat kokeilemalla. Hänen kätensä harhailivat, eivät silmät. Valaisin hänen kasvonsa paremmin. Hänen silmänsä sojottivat eri suuntiin. Vasemman silmän pupilli osoitti oikealle, oiken silmän pupillia tuskin näkyi, se oli valahtanut piiloon silmän alareunan taa.
Miksi tuollainen nainen oli valinnut tuollaisen miehen. He olivat toistensa vastakohtia.
Koko tarina:
https://kirja.elisa.fi/ekirja/tuhma-tytto-novelli
Koko tarina:
https://kirja.elisa.fi/ekirja/tuhma-tytto-novelli
Kommentit