(Navetta Blues)
novelli
Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen.
- Saanko minä tuon atraimen, kysyin?
- Mitä sinä sillä, se kysyi?
- Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin.
- Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin?
- Sinä keljuilet.
Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin:
- Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta.
Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikäpä tuossa olisi emännöidessä – mennäänpä vain naimisiin. Häämatkakin tehtiin ja sieltä palattua alkoi arki. Minä vaadin ja sain navettaan uuden lypsylaitteiston ja muutakin remonttia siinä tehtiin, mutta olihan se sitten viimeisen päälle: musiikki soi keskusradiossa ja maito juoksi putkia pitkin. Naapurit kun kävi siihen tutustumassa, tulivat niin kateellisiksi, ettei heistä kahteen kuukauteen kuulunut mitään.
Esikoisen odotuksen aikaankin tein kymmentuntista työpäivää aina kuudennelle kuukaudelle asti, enkä olisi silloinkaan vielä asettunut, jollei lääkäri olisi kehottanut ja Timo tulistunut. Se onkin ainoa kerta kun näin hänen tulistuvan. Sanoi että minun pitäisi ajatella lapsen parasta ja uskottavahan se oli.
No sitten esikoinen syntyi ja se sai nimekseen Maiju ja seuraavaksi tuli Tero ja hännän huipuksi vielä Viljami. Ja sama juttu se oli vähän kaikkien kanssa, ettei sitä työtä malttanut jättää ennen kuin oli pakko. Minä muistin tätini joka aina kertoi sitä juttua, miten hän oli aamulypsyn jälkeen mennyt saunalle synnyttämään kolmatta lastaan ja kun poika oli ”ulkona” – kuten hän sanoi – ehti hän siitä hyvin vielä iltalypsylle. Miksipä minä olisin ollut häntä huonompi.
Joka tapauksessa heti Viljamin synnyttyä näkyivät Timossa ensimmäiset väsymisen merkit. Näin että se oli useana iltana mietteissään eikä paljon puhunut palattuaan töistä sopivasti katsomaan kymmenen uutisia. Minä annoin hänen olla, koska periaatteisiini kuuluu se, että kumppanille on annettava tilaa ja aikaa. Mutta myöhemmin minä ymmärsin että juuri tuo oli se piste, jolloin jokin repesi irti, jokin jota ei sitten saatu liimattua enää kiinni.
Mutta siitä meni vielä pari kuukautta ennen kuin Timo sanoi, ettei tällä nyt yksinkertaisesti tultu toimeen – oli etsittävä työtä tilan ulkopuolelta. Että tila tarjosi kyllä työtä, että päivästä toiseen sai raataa niska limassa, mutta rahaa ei vain tullut niin että se olisi riittänyt edes välttämättömiin tarpeisiin. Ja näinhän se olikin – tottahan hän puhui. Pitihän sitä muutama ilta siinä jauhaa ja perustella, että pinta-alaa oli liian vähän ja maa oli semmoista ja tämmöistä ja rakennukset sellaisia ja tällaisia – yhteensopimaton paketti kaiken kaikkiaan.
Karvoselta se kysyi töitä, vaikka minä epäilin mitä siitä tulisi. Ja kyllä siinä ihmettelemistä olikin, miten nopeasti Timo asettui niihin kirjastohommiin. Talous koheni saman tien, eikä mies enää tullutkaan töistä lopen väsyneenä ja hieltä haisevana vaan pirteänä ja uusia ajatuksia uhkuen. Minä kuuntelin kun se otsa loistaen istui edessäni lusikka kädessä ja keittolautanen leuan alla ja puhui. Ja puhui.
- Se on aivan oma maailmansa.
Minä kuuntelin muka kiinnostuneena ja olin ymmärtävinäni. Kaiken maailman yleisteokset, alaluokat, epiikat ja immanuel kantit vilisivät hänen puheessaan kun hän innoissaan kertasi työpäivänsä tapahtumia. Ne täyttivät hänen elämänsä, minun elämäni pyöri lasten ja lehmien ympärillä.
- Tässä alussa pitää nyt tutustua työhön ja tehdä pitkää päivää ja näyttää Karvoselle että homma hoituu, se sanoi.
Mutta jossain vaiheessa minua rupesi ihmetyttämään ja sitten ärsyttämään se, etteivät Timon työpäivät alun uurastuksen jälkeen lyhentyneetkään vaan pitenivät. Hän tuli aina vain myöhempään töistä kotiin ja lopulta, kun hän kolmeen viikkoon ei ehtinyt kymmenen uutisillekaan, minun pinnani paloi. Minä annoin tulla ja sanoin suorat sanat siitä miten tilan ja lasten hoito oli jäänyt yksin minun vastuulleni.
Kieltämättä se oli pahasti sanottu, mutta yllätykseni oli kuitenkin suuri, kun Timo otti ja lähti. Noin vain pois kodistaan ja oli yön pois ja seuraavan päivän ja tuli illalla kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin minua pelotti. Pelotti koska ymmärsin Timon muuttuneen enkä minä tiennyt mikä siitä oli tullut, mitä oli jäljellä siitä Timosta jonka kanssa olin mennyt naimisin, enkä tiennyt miksi se oli muuttunut tai mihin menossa. Minä en enää tiennyt mitä sen päässä pyöri. Tämähän se on se harha jonka varassa avioliitot ovat ja pysyvät, koska mitenkäpä sitä toisen ajatukset voisi kukaan tietää. Mutta kun luuli ja uskoi tietävänsä kaikki meni hyvin. Timo siis lähti ja palasi enkä minä en enää uskonut meihin.
Siksi minä osasinkin odottaa sitä soittoa, joka sitten lopulta tuli. Neiti kirjastonhoitaja soitti ja kertoi nyyhkytyksensä lomassa että hänellä oli suhde mieheeni ja ettei voinut enää jatkaa sitä salassa eikä halunnut. Hän kertoi asiansa enkä minä vastannut hänelle mitään. Suljin vain puhelimen, nousin ja kävelin rantaan ja hyppäsin järveen.
Timo nosti minut kainaloista laiturille, mutta en minä varmaankaan olisi hukkunut vaikka olisin yrittänytkin, kun olen luonnostaan niin hyvä uimari.
Loppu
Kommentit