Siirry pääsisältöön

Huijarin sielunelämää osa 2

Frank W. Abagnale: Ota kiinni jos saat.

Helppolukuinen omaelämänkerta "Ota kiinni jos saat" päättyi pettymykseen: huijari ei jäänytkään kiinni. Huijarielämänkerran lukijalla on epäilemättä sisäänkirjoitettuna oletus tai ainakin alitajuinen toive siitä että paha - niin hilpeä kuin hänen onnistuneista ja kekseliäistä huijauksistaan onkin lukea - saisi lopussa palkkansa.

Tässä ei saanut, sillä kirja päättyi täpärään pakoon poliisien kynsistä, mikä oli vahinko, sillä Abagnalen kiinnijäämisestä ja muista myöhemmistä vaiheista olisi ollut mukava lukea - päätyihän hän lopulta tekemään yhteistyötä FBI:n kanssa ja 12:n vuoden vankeustuomio jäi muutamaan vuoteen.

Ihan rangaistuksetta hän ei tosin kirjan perusteellakaan päässyt. Abagnale joutui puoleksi vuodeksi vankilaan Ranskassa. Eikä ihan mihin tahansa vankilaan vaan pieneen puolitoistametriä kanttiinsa olevaan täysin pimeään koppiin, missä hän joutui viettämään 24 tuntia vuorokaudessa ja missä ei ollut muita huonekaluja kuin ulostesanko, joka tyhjennettiin harvakseltaan.

Tämä epäinhimillisen läävän vastapainoksi hän joutui myös Ruotsalaiseen vankilaan, mikä lienee edustanut 60-70-luvun vaihteen vankilaoloista sitä toista ääripäätä.

-

Hänelle huijaamisesta tuli lopulta jonkinmoinen pakkomielle. Hän tienasi rahaa enemmän kuin ehti kuluttaa ja kun hän lopulta päätti jäädä eläkkeelle ja lopettaa huijakset, se ei käynytkään luontevasti: tuli pitkä aika kun jännitys elämästä puuttui.

Raha paljastui jokatapauksessa Abagnalen voimaillisimmaksi motiiviksi arvostetun aseman, jännityksen hankinnan sijaan.

-

Kuten Pianistissa, tästäkin tehdyssä kirjaan perustuvassa elokuvassa oli melko vähän lopulta itse kirjan tapahtumia. Tekisi mieleni sanoa että kirjasta lopulliseen käsikirjoitukseen oli päätynyt ehkä vain puolet kirjan tapahtumista - muu oli keksittyä.

Ehkä niin pitää olla. Elokuvassa, etenkin amerikkalaisessa elokuvassa, on päähenkilö rakennettava samaistuttavaksi, mistä johtuen hänen motiivinsa on näytettävä myönteisessä valossa. Kylmä rahanhankinta naisteniskutarkoituksessa - mitä Abagnalen huijaaminen tosiasiassa pitkälti oli - ei siksi käy.

Hänestä on tehtävä pohjimmiltaan herkkä ja tunteellinen ihminen, joka on piittaamaton säännöistä, koska ei muuta voi ja joka kärsii kohtalonsa vuoksi.

Todellisessa elämässä Abagnalen seikkailu oli varsin yksinäistä hommaa, mutta erityisesti hän ei tästä kirjan perusteella näytä kärsineen. Vaikka hän tapailikin paljon ihmisiä, etenkin naisia, ei hän noina vuosina juurikaan perustanut ihmissuhteista, vaan onnistuminen huijaamisissa vaati päinvastoin pitkäaikaisista suhteista pidättäytymistä, itsenäisyyttä.

Vaikka hän toisaalta oli piittaamaton, oli kiintoisaa havaita, ettei Abagnale ollut vailla moraalia. Hänellä on oma normistonsa, joka ei ole niinkään kaukana tavallisen ihmisen moraalista. Hän ei mm. halunnut huijata yksittäisiltä ihmisiltä, ja kun tuli pakon edessä muuatta huijanneeksi, lähetti hän myöhemmin huijaamansa summan takaisin kymmenkertaisena.

Hän ei myöskään ollut täysin tunteeton. Lääkärinä toimiessaan hän päättää lopettaa homman havaitessaan amattitaidottomuutensa voivan vaarantaa jonkun hengen. Vallan tunteelliseksi hän kävi ruotsalaisviranomaisia kohtaan, kun nämä junailivat hänet takaisin Yhdysvaltoihin, kun vaarana oli joutuminen loppuiäksi kertaluokkaa huonompiin vankilaolosuhteisiin Italiaan ja Espanjaan.

Hän ei siis ollut kylmä psykopaatti, vaan pikemminkin itsekeskeinen nuori teini.

-

Ehkä ahneutta suurempi osuus hänen ajautumisessaan huijarin uralle lopulta oli rohkeudella.

Hän oli häikäilemätön toimissaan. Siinä missä joku toinen olisi edessä olevan riskin havaitessaan luopunut hankkeesta, Abagnale meni rohkeasti päin haastetta. Hänellä oli lisäksi ilmiömäinen ihmisten luku taito, hän oli sosiaalisesti taitava, mutta myös ahkera. Hän oli valmis tekemään kovasti töitä voidakseen jatkaa huijaamistaan.

Ehkä hän juuri näissä suhteissa hän erosi eniten meistä muista. Kun omatunto kolkuttaa, ei normi-ihmiseltä löydy toimintatarmoa ja rohkeutta tehdä sitä, minkä tietää olevan väärin.

-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja