Siirry pääsisältöön

Huijarin sielunelämää






Olen lukemassa Frank W. Abagnalen kirjaa "Ota kiinni jos saat", josta Steven Spielberg on tehnyt mainion elokuvan.

Kirja imaisi mukaansa niin että luin sen jo puoleenväliin viime yönä, ja olisin lukenut loppuun asti mutta tahdoin herkutella sen seurassa vähän pidempään enkä ahmia sitä kertarytinällä.

Abagnalen kirjahan on omaelämänkerrallinen tarina hänen vain kuusi vuotta kestäneestä huijausten ja shekkiväärennösten värittämästä urastaan, jonka hän aloitti vain viisitoista vuotiaana.

On kerrassaan ällistyttävää miten paljon hän ehti noiden vuosien aikana. Aluksi hän väärensi shekkejä ja kun kiinnijääminen alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, hän päätti ryhtyä lentäjäksi. Lentäjän ura jatkui pari vuotta, jonka jälkeen hän toimi vuoden lääkärin ja sen jälkeen vielä vuoden juristina. Huijaamisen keskeinen elementti oli tietenkin se, ettei tällä lukionsa keskenjättäneellä teinillä ollut minkäänlaista koulutusta noihin vaativiin ammatteihin.

Nähdäkseni suurin ero huijarin ja meidän tavallisten tallaajien välillä on rohkeus tarttua moraalittomaan haasteeseen. Tarvitaan siis rohkeutta ja moraalittomuutta, pittaamattomuutta normeista ja säännöistä.

Abagnalen rohkeus on ihailtava ja kun hän toisinaan arkailee ja pelkää ja tunteekin äkkiä olevansa se 16-vuotias poika joka todellisuudessa on, hän ryhtyy hankkimaan tietoa. Tieto on siis se keskeinen tekijä joka mahdollistaa huijaamisen. Ilman tietoa jäät heti kiinni, ilman tietoa et voi olla rohkea.

Mutta mitä huijari oikein tavoittelee? Abagnalen ja Silvon yhdistävä tekijä on juuri tämä tavoite. Molemmat tavoittelevat nimittäin asemaa, jossa voi olla ihailtu ja arvostettu.

Abagnale kertoo tästä osuvan anekdootin. Viettäessään pinnallista elämää vailla pysyviä ihmissuhteita, hänet valtasi toisinaan yksinäisyyden ja mitättömyyden tunne. Näinä hetkinä hän puki aina lentäjän uniformun päälleen, ja meni ihmisten joukkoon. Tuon puvun ansiosta kaikki ihmiset kohtelivat häntä hyvin ja arvostavasti ja hän sai tuntea olevansa hyvä ja arvostettu.

Tätähän Silvokin haki huijauksellaan. Mitättömyyden tunne on ihmiselle sietämätön olotila. Yleensä ihmiset tekevät työtä voidakseen tuntea olonsa hyväksi, tunteakseen olevansa hyödyksi ja siksi arvokkaaksi.

Jos työnteko ei kiinnosta, voi ryhtyä huijariksi. Tunne joka siitä syntyy ei ole sen valjumpi kuin rehellisellä työllä ansaittu. Abagnalen kirjan perusteella se on jopa parempi. Huijaamisella saatu voitto on moraalittomalle ihmiselle hyvän olon tuoja. Huijari ei huijatessaan soimaa itseään.

Huijauksessa tarvitaan sitä samaa rohkeutta, mitä sotilas tarvitseen ryhtyessään taisteluun. Jo pelkkä rohkeus tuo mukanaan hyvänolontunteen. Jos se palkitaan onnistumisella, voi tuloksena olla hyvänolontunne, josta arkisessa työssä ahertava palkansaaja voi vain haaveilla - vaikka kyseessä olisikin vain huijaus, esitys vailla oikeaa sisältöä.

-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja