Lyhennelmät (synopsikset, treatmentit) ovat monelle kirjoittajalle ongelma. Tuntuu hankalalta sommitella etukäteen jotain, ja seurata sitä sitten kirjoittaessaan. Lyhennelmän tärkeys korostuu TV- ja elokuvakäsikirjoituksissa, missä tiukka rakenne on tärkeämpi kuin proosassa.
Kirjailija Hotakainenhan se kuvaili hyvin proosan ja elokuvakäsikirjoittamisen eroja sanomalla, että proosa on kuin romanttinen maisemataulu, runsas ja värikäs kartanoineen, järvineen ja peltoineen. Elokuvakäsikirjoitus on kuin läähättävä ajokoira joka juoksee tuon maisemataululun poikki.
Lyhennelmä muodostuu ongelmaksi, kun kirjoittajan valtaa luova innostus ja hän kirjoittaessaan intoutuu tekstistään. Ei tarvita kuin yksi innostuksen poikima idea, ja kirjoittajalla on äkkiä vastustamaton halu poiketa lyhennelmän jo liian tutuksi käyneestä juonenkulusta ja kovin ahtaantuntuisista sommitteluista.
Jos hän ei tuota halua kykene vastustamaan, heittää hän siinä useimmiten samalla romukoppaan kaiken mitä elämän varrella on tullut kirjoittamisesta opittua. Lyhennelmä on kuin se entisen kirkonrakentajan pillilupin kansi, johon hän sommitteli rakenteet ja suhteet ennen työhön ryhtymistään. Tällä hän varmisti että talosta tulisi vankka ja aiotunlainen.
Siksi, jos kirjoittaja kokee innostuksen puuskassaan halua poikeata lyhennelmään puitteista, hänen tulisi tehdä tuo poikkeama ensin lyhennelmään ja miettiä ihan rauhassa miten se muuttaa (toivottavasti) tarkkaan harkittua kokonaisuutta.
Innostus on välttämätön osa taitelijan taiteilua. Ilman sitä ei mitään synny. Siksi sitä on vaalittava, on pidettävä itsestä huolta ja antaa innostukselle tilaa. Mutta samalla pitäisi pystyä pitämään innostus niissä raameissa, jotka alussa loi.
Innostuksen vallassa kirjoittaja on kuin kuin vasikka kevätlaitumella: innoissaan hän potkii aidat nurin ja karkaa metsään - ja on kohta eksyksissä.
Kommentit