Luontokuva

Viime talvena kävelin lammen rantaan. Kevättä oli jo ilmassa. Hanki oli vajentunut, mutta pälvipaikat olivat harvassa. Ilta jo hämärsi. Halusin tietää joko jäät olivat piankin lähdössä.

Rantaan oli vähän hankala päästä, sillä vesi oli ylhäällä. Sinne kuitenkin tahdoin, se oli jonkinlainen päähänpinttymä. Ihan vedenrajaan piti aina päästä töllistelemään ja tutkailemaan järven tilaa.

Saappaita en niiden epämukavuuden takia viitsinyt lyhyillä muutaman tunnin metsäretkillä käyttää. Niinpä en yleensä välittänyt siitä että jalat kastuivat. Saappaattoman vaeltajan retkillä se ikäänkuin kuului asiaan. Kengät olivat valikoituneet sellaisiksi että niillä oli ihan hyvä kävellä märkänäkin.

Mutta tällä kertaa oli kovin kylmä, nollan seutuvilla, yöksi tulisi pakkanen, ja kun oli luntakin ei ajatus jalkojen kastumisesta viehättänyt. Ajattelin olla tarkkana.

Näin jo kaukaa että lampi oli lähes kokonaan jäässä. Vain laskujoen suulla oli sula paikka. Sinne siis.

Yritin lähestyä rantaa mahdollisimman varovasti ja ääntä päästämättä, jotta luonnorauha ei olisi häiriintynyt. Ja kovin hiljaista olikin. Ei pikkulintujakaan näkynyt, eikä edes jälkiä lumessa. Missä lie hirvetkin mesoivat tähän aikaan kevättalvesta

Ja vaikka yritin asetella jalkani kohdille , solahti kenkä kuitenkin hangen läpi suomaahan, joka oli veden peitossa. Kylmä korpilammen vesi levisi varpaisiin. Mitäpä siitä, onpa tuota tapahtunut ennenkin. Ja olihan toinen jalka vielä kuiva.

Rantaan oli vielä muutama metri. Joenranta kasvoi pientä rankapuuta ja ohutta risua. Panin merkille että puiden juurilla maa oli aina vähän enemmän muuta maata koholla. Loikin siis puulta puulle, risulta risulle. Tarrauduin kiinni ohueen puuhun ja loikkasin aina seuraavalle.

Mutta sitten sattui huono kohta ja toinekin jalka upposi kylmään veteen. Eipä tarvinnut enää varoa. Luovuin rankapuusta johon olin tarrautunut ja kahlasin lopun matkan joen suulle.

Jalat märkinä, jäisessä vedessä seisten panin merkille laskevan auringon hehkuvan valon ja nappasin kuvan...