Siirry pääsisältöön

Luontokuva

Viime talvena kävelin lammen rantaan. Kevättä oli jo ilmassa. Hanki oli vajentunut, mutta pälvipaikat olivat harvassa. Ilta jo hämärsi. Halusin tietää joko jäät olivat piankin lähdössä.

Rantaan oli vähän hankala päästä, sillä vesi oli ylhäällä. Sinne kuitenkin tahdoin, se oli jonkinlainen päähänpinttymä. Ihan vedenrajaan piti aina päästä töllistelemään ja tutkailemaan järven tilaa.

Saappaita en niiden epämukavuuden takia viitsinyt lyhyillä muutaman tunnin metsäretkillä käyttää. Niinpä en yleensä välittänyt siitä että jalat kastuivat. Saappaattoman vaeltajan retkillä se ikäänkuin kuului asiaan. Kengät olivat valikoituneet sellaisiksi että niillä oli ihan hyvä kävellä märkänäkin.

Mutta tällä kertaa oli kovin kylmä, nollan seutuvilla, yöksi tulisi pakkanen, ja kun oli luntakin ei ajatus jalkojen kastumisesta viehättänyt. Ajattelin olla tarkkana.

Näin jo kaukaa että lampi oli lähes kokonaan jäässä. Vain laskujoen suulla oli sula paikka. Sinne siis.

Yritin lähestyä rantaa mahdollisimman varovasti ja ääntä päästämättä, jotta luonnorauha ei olisi häiriintynyt. Ja kovin hiljaista olikin. Ei pikkulintujakaan näkynyt, eikä edes jälkiä lumessa. Missä lie hirvetkin mesoivat tähän aikaan kevättalvesta

Ja vaikka yritin asetella jalkani kohdille , solahti kenkä kuitenkin hangen läpi suomaahan, joka oli veden peitossa. Kylmä korpilammen vesi levisi varpaisiin. Mitäpä siitä, onpa tuota tapahtunut ennenkin. Ja olihan toinen jalka vielä kuiva.

Rantaan oli vielä muutama metri. Joenranta kasvoi pientä rankapuuta ja ohutta risua. Panin merkille että puiden juurilla maa oli aina vähän enemmän muuta maata koholla. Loikin siis puulta puulle, risulta risulle. Tarrauduin kiinni ohueen puuhun ja loikkasin aina seuraavalle.

Mutta sitten sattui huono kohta ja toinekin jalka upposi kylmään veteen. Eipä tarvinnut enää varoa. Luovuin rankapuusta johon olin tarrautunut ja kahlasin lopun matkan joen suulle.

Jalat märkinä, jäisessä vedessä seisten panin merkille laskevan auringon hehkuvan valon ja nappasin kuvan...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja