Kotiseudun historiaa:Suolahti - Äänekoski
Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia.
Tallila palaa, oli Kalle huutanut!
Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa.
Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin.
Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi.
Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja aitoista itse taloon.
Neljä miestä ruiskutti käsipumpulla vettä tuleen. Kun väkeä kertyi paikalle, saatiin tehtyä kaksi pitkää riviä rantaan. Toista pitkin kulkivat täydet ämpärit palopaikalle, toista tyhjät takaisin. Käsiruiskulla ei liekeille mahdettu mitään, mutta lopulta tilanteen pelasti Äänekoskelta saapunut palokunta sekä moottoriruisku.
Tuli oli jo ehtinyt tuhota ison osan päärakennustakin. Navetta, talli ja kolme aittaa paloivat maan tasalle. Lehmiä, sikoja ja lampaita menetettiin myös. Kanalakin paloi niin ettei jäljelle jäänyt kuin kaksi kanaa ja kukko. Palon sammuttua ne kiertelivät alakuloisena palanutta navettaa ympäri, kunnes löysivät yöpaikan ison näreen alimmalta oksalta.
Palo sai kauppalanhallinnon kiinnittämään enemmän huomiota paloturvallisuuteen. Suolahden VPK:lle hankittiin uusi ruisku ja rakennettiin kalustovaja.
Ruiskumestari Kalle Helanderille päätettiin myös ryhtyä maksamaan huolto- ja testauspalkkiota, jotta epävarma moottoriruisku olisi tositilanteessa käyttökunnossa. Pöytäkirjaan merkittiin että palkkiota pienennettäisiin, mikäli moottori palon sattuessa ei toimisikaan.
Innostus palokuntatoimintaa kohtaan lisääntyi jatkuvasti.
Vielä samana vuonna VPK lähetti kauppalanhallitukselle kirjeen, jossa se anoi lisää rahaa palokunnalle mm. kaluston korjauksiin, letkujen ostoon sekä kiinteisiin menoihin. Samalla toivottiin, että aloitettaisiin paloaseman rakentamisen valmistelu sekä ehdotettiin letkujen kuivaustornin ja ruiskuhuoneen rakentamista. Jälkimmäinen toive toteutui vuosikymmenen lopulla.
Olavi Viljakaisen piti etsiä uusi kortteeri. Äiti oli kuollut kesäkuun alussa ja hän kierteli erilaisissa halkohommissa isäpuolensa kanssa, latomassa, lastaamassa ja tekemässä halkoja. Muuta työtä ei ollut tarjolla. Pian isäpuoli halvaantui ja sokeutui ja Olavi jäi yksin jatkaen metsätöiden parissa. 17- vuotiaana hän pääsi kipparpojaksi eli halkoproomun apuohjaajaksi, suoritti myöhemmin laivurikurssin ja toimi kipparina Keiteleellä useilla aluksilla vedellen proomuja vielä 50-luvun puolellakin.
Lähteet:
Väksyn arkisto
http://www.suolahdenpvpk.net/palokunnanhistoria/1930-1939.html
Kommentit