Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier.
Avanti! ohj. Billy Wilder
- Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta.
Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat.
Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää.
Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkaus. Ne ovat läsnä, mutta eivät edes aiheuta suuremmin toimintaa, silti niiden läsnäolo pitää mielenkiintoa yllä.
Varsinaiset kumppanukset, ohj. Billy Wilder
Jack Lemmon ja Walter Mathau olivat kyllä erinomainen parivaljakko.
Parittomat kaverukset, ohj. Gene Saks
Yllättävää onkin että tämän ja edellisen elokuvan väliä on yli kymmenen vuotta - niin samanhenkisiä ne ovat ja niin hyvä parivaljakko Lemmon ja Mathau ovat, että olisi luullut heidän tehneen enemmänkin yhteisiä elokuvia.
Nyt he näyttävät tehneen niitä säännöllisesti n. kymmen vuoden välein.
Yllättävää miten vähän todella tuoreita ideoita elokuvataiteessa loppujen lopuksi on. Tämäkin parittomien kaverusten idea on siirretty lähes suoraan Miehenpuolikkaat -sarjaan. Ja hyvä on kun on siirretty, sen verran hyvin kuvio toimi niin tässä kuuskytäluvun lopun elokuvassa kuin tuossa 2000-luvun sarjassa.
Pelastakaa Tiikeri
Muistan joskus ehkä parikymmentä vuotta sitten nähneeni tämän ensimmäisen kerran. Olin aivan haltiossani. Luulen että elokuvan hahmojen yksinäinen taistelu jokapäiväisten vastuksien kanssa, sekä yksinäiset valonpilkahdukset tuon yksinäisen polun varrella viehättivät minua.
Nyt elokuva ei uponnut enää niin hyvin, ja olisin kaivannut isompaa muutosta taantuvan bisneksensä kanssa kamppailevan päähenkilön elämään. Pelkistetty kerronta, yksinkertainen ja ei-dramaattinen loppuratkaisu ei purrut enää.
Elokuvan rakenne on mielenkiintoinen. Se on ajalleen tyypillinen downeri, jossa huonosti voivan kehnoa elämää jo jonkin aikaa eläneen päähenkilön asiat eivät elokuvan aikana ota ojentuakseen, vaan tapahtumat lähtevät alusta asti menemään vielä enemmän pieleen, eikä suuria käänteitä tässä suhteessa tapahdu.
Aivan lopussa - monta kertaa vasta loppukuvassa - tulee elämän alamäkeen sitten elokuvan hengen mukaan traaginen tai (kuten tässä) päähenkilön sisäinen (ei-näkyvä, ei-toiminnallinen, ei-dramaattinen) ratkaisu.
Airport
Katsoin joukon 70-luvun katastrofielokuvia, joilla oli yhteinen nimittäjä.
- Kiitorata
- Jättiläinen taivaalla
- Kaappaus Bermudan kolmiossa
Nämä eivät olleet kovinkaan hyviä elokuvia, mutta kiinnostukseni 70-lukua kohtaan sekä lajityyppi piti pihdeissään niin että katsoin alusta loppuun jokaisen.
Näiden elokuvien innoittamina Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset loivat mainiot Hei, me lennetään - komediansa. Ja toden totta nuo Airport -katastrofielokuvat oikein huutavat tulla parodioiduiksi, sen verran kämpelöitä asetelmia niihin sisältyi.
Kitaraa soittava nunna mm. siirtyi lähes sellaisenaan katastrofielokuvasta parodiaan ja alkuperäisessäkin versiossa se edustaa huippua tahattoman komiikan saralla.
Sidney Poitier
Katsoin 3 Sidney Poitierin elokuvaa. Joista enemmän toisalla.
District 9
elokuvaa katsoessani huomasin taas pitäväni sci-fistä. Edellisen kerran huomasin sen Moon -elokuvan kohdalla.
Ehkä minua viehättää se kerronan väljyys ja mielikuvituksen lento, realismin ja fantasian leikki, johon lajityyppi antaa mahdollisuuden.
District 9:n ja Moon ovat hyvin samanhenkisiä elokuvia. Vakavasta peruskerronasta huolimatta ne sisältävät aimo annoksen huumoria.
District 9:n animaattorit olivat hahmoissaan onnistuneet erinomaisesti. Animoidut hahmot yhdistyivät reaalimaailmaan saumattomasti. Tässä suhteessa tekijät olivat onnistuneet jopa paremmin kuin Avararissa.
Avanti! ohj. Billy Wilder
- Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta.
Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat.
Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää.
Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkaus. Ne ovat läsnä, mutta eivät edes aiheuta suuremmin toimintaa, silti niiden läsnäolo pitää mielenkiintoa yllä.
Varsinaiset kumppanukset, ohj. Billy Wilder
Jack Lemmon ja Walter Mathau olivat kyllä erinomainen parivaljakko.
Parittomat kaverukset, ohj. Gene Saks
Yllättävää onkin että tämän ja edellisen elokuvan väliä on yli kymmenen vuotta - niin samanhenkisiä ne ovat ja niin hyvä parivaljakko Lemmon ja Mathau ovat, että olisi luullut heidän tehneen enemmänkin yhteisiä elokuvia.
Nyt he näyttävät tehneen niitä säännöllisesti n. kymmen vuoden välein.
Yllättävää miten vähän todella tuoreita ideoita elokuvataiteessa loppujen lopuksi on. Tämäkin parittomien kaverusten idea on siirretty lähes suoraan Miehenpuolikkaat -sarjaan. Ja hyvä on kun on siirretty, sen verran hyvin kuvio toimi niin tässä kuuskytäluvun lopun elokuvassa kuin tuossa 2000-luvun sarjassa.
Pelastakaa Tiikeri
Muistan joskus ehkä parikymmentä vuotta sitten nähneeni tämän ensimmäisen kerran. Olin aivan haltiossani. Luulen että elokuvan hahmojen yksinäinen taistelu jokapäiväisten vastuksien kanssa, sekä yksinäiset valonpilkahdukset tuon yksinäisen polun varrella viehättivät minua.
Nyt elokuva ei uponnut enää niin hyvin, ja olisin kaivannut isompaa muutosta taantuvan bisneksensä kanssa kamppailevan päähenkilön elämään. Pelkistetty kerronta, yksinkertainen ja ei-dramaattinen loppuratkaisu ei purrut enää.
Elokuvan rakenne on mielenkiintoinen. Se on ajalleen tyypillinen downeri, jossa huonosti voivan kehnoa elämää jo jonkin aikaa eläneen päähenkilön asiat eivät elokuvan aikana ota ojentuakseen, vaan tapahtumat lähtevät alusta asti menemään vielä enemmän pieleen, eikä suuria käänteitä tässä suhteessa tapahdu.
Aivan lopussa - monta kertaa vasta loppukuvassa - tulee elämän alamäkeen sitten elokuvan hengen mukaan traaginen tai (kuten tässä) päähenkilön sisäinen (ei-näkyvä, ei-toiminnallinen, ei-dramaattinen) ratkaisu.
Airport
Katsoin joukon 70-luvun katastrofielokuvia, joilla oli yhteinen nimittäjä.
- Kiitorata
- Jättiläinen taivaalla
- Kaappaus Bermudan kolmiossa
Nämä eivät olleet kovinkaan hyviä elokuvia, mutta kiinnostukseni 70-lukua kohtaan sekä lajityyppi piti pihdeissään niin että katsoin alusta loppuun jokaisen.
Näiden elokuvien innoittamina Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset loivat mainiot Hei, me lennetään - komediansa. Ja toden totta nuo Airport -katastrofielokuvat oikein huutavat tulla parodioiduiksi, sen verran kämpelöitä asetelmia niihin sisältyi.
Kitaraa soittava nunna mm. siirtyi lähes sellaisenaan katastrofielokuvasta parodiaan ja alkuperäisessäkin versiossa se edustaa huippua tahattoman komiikan saralla.
Sidney Poitier
Katsoin 3 Sidney Poitierin elokuvaa. Joista enemmän toisalla.
District 9
elokuvaa katsoessani huomasin taas pitäväni sci-fistä. Edellisen kerran huomasin sen Moon -elokuvan kohdalla.
Ehkä minua viehättää se kerronan väljyys ja mielikuvituksen lento, realismin ja fantasian leikki, johon lajityyppi antaa mahdollisuuden.
District 9:n ja Moon ovat hyvin samanhenkisiä elokuvia. Vakavasta peruskerronasta huolimatta ne sisältävät aimo annoksen huumoria.
District 9:n animaattorit olivat hahmoissaan onnistuneet erinomaisesti. Animoidut hahmot yhdistyivät reaalimaailmaan saumattomasti. Tässä suhteessa tekijät olivat onnistuneet jopa paremmin kuin Avararissa.
Kommentit