Hyvän tarinan yksi merkki on se, että se on uskottava. Uskottava teksti hengittää oikeaa ilmaa, sen poljennossa tuntuu elämän rytmi. Se tuntuu todelta. Se on tosi.
Siksi luen niin mielelläni elämänkertoja ja muistelmateoksia.
Mutta missä mielessä elämänkerran teksti sitten on tosi? Asiasta voi filosofeerata loputtomiin, mutta tosiasiaksi jää se, että vaikka elämänkerran kirjoittaja kuinka haluaisi peitellä ja jättää joitakin asioita pimentoon, on teksti silti arvokas juuri siksi, että se on tosi.
Salatessaan tai yrittäessään peitellä elämänkerran kirjoittaja paljastaa eniten. Salailuyritys voikin olla se arvokkain paljastus, jonka lukija elämänkerrasta löytää.
Selkein salailuyritys johon olen törmännyt löytyy Chaplinin omaelämänkerrasta. Siinä hän jättää sievästi mainitsematta kaikki työryhmänsä jäsenet. Siis joukon, jonka ansiosta hän eteni urallaan, jonka tuki oli tietyssä vaiheessa ratkaiseva ja jonka toimivuus mahdollisti Chaplinin luovuuden. Se oppi tuntemaan mestarin oikut ja toimi pienimmissäkin yksityiskohdissa tämän toiveiden mukaan jo ennen kuin hän ehti niitä ääneen lausua.
Silti Chaplin jätti heidät pois omaelämänkerrastaan.
Teko ei suinkaan vähennä omaelämänkerran arvoa. Se kasvattaa sitä. Teollaan Chaplin tulee paljastaneeksi itsestään piirteen, jonka kuvaamiseen - jos hän olisi halunnut tuon piirteen itsestään paljastaa - hän olisi joutunut käyttämään kymmeniä sivuja ja silti hän olisi voinut epäonnistua.
Ei hän olisi voinut ainakaan onnistua siinä niin hyvin kuin hän onnistui "unohtamalla" itselleen välttämättömän työryhmän omaelmänkerrastaan.
Hyvän tekstin merkki on se, että sitä voi lukea rivien välistä. Tekstissä kulkee yksi juoni, tekstin ulkopuolella ja välissä kulkee toinen, joka voi olla (ainakin ajoittain) jopa merkittävämpi kuin tekstin juoni.
Aarno Juutilaisen elämänkerta (Marokon Kauhu) kehuu kohdettaan, kuten yleensä sotasankarien elämänkerrat kehuvat. Se vähättelee kohteen huonoja ominaisuuksia, korostaa hänen hyviä ominaisuuksiaan.
Jos elämänkerta on kuitenkin jossain määrin rehellinen (kuten ne yleensä ovat), tämä ei haittaa. Vähätellessään kohteen huonoja ominaisuuksia teksti tulee korostaneeksi niitä. Se nostaa ne jalustalle. Hoksaava lukija ryhtyy miettimään, miksi asiaa käsitellään selvästi silotellen, miksei sanota suoraan.
Marokon kauhun tapauksessa eräs hänen epämiellyttävämpiä omituisuuksiaan oli tarttua aseeseen asetoveriensa (siis ystäväjoukossa) kanssa juopotellessaan ja uhata sillä hyvinkin sattumanvaraista humalaisen päähänpälkähdyksen osoittamaa kohdetta.
Vaikka elämänkerta yrittää silotella asiaa, antaa se lukijalle kuitenkin tarpeeksi aineksia pohtia, missä määrin piirre, joka tämä omituisuus paljastaa, oikeastaan vaikutti Juutilaisen elämään. Kertoiko omituisuus ehkä jotakin oleellista hänen luonteestaan? Jotakin jonka vuoksi hän ei lopulta edennyt urallaan ihan niin sutjakkaasti kuin toivoi.
Hyvä teksti on aina tosi, vaikka se olisi keksittykin. Miten tehdä fiktiota niin, että siinä on se, joka tekee elämänkerrasta toden ja hyvän? Eikö keksitty ole toden vastakohta?
Ei se ole. Hitchcockin elokuvat ovat tästä hyvä esimerkki. Kuvatessaan keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia, hän kuitenkin kertoo meistä enemmän kuin tosinkaan dokumentti.
-
Kommentit