-
Teatterista kirjoittamiseni lähtökohta on se
etten pidä teatterista. Yritän ymmärtää sitä. Etsin jotta löytäisin sen jonkin,
jonka kaikki teatterin ystävät ovat löytäneet
-
Lähdin katsomaan Minna-musikaalin viimeistä edellistä esitystä kahtalaisin tunnelmin.
Näihin suuren yleisön kosiskeluun tarkoitettuihin musikaaleihin olen oppinut suhtautumaan vankan asenteellisesti ja ennakkoluuloisesti. Niiden kuvittelen olevan himphamppua, joka ei saa loukata ketään vaan jonka pitää miellyttää mahdollisimman monia.
En niitä ole tosin moniakaan nähnyt, mutta taannoinen Helsingin kaupunginteatterissa näkemäni Hairspray, oli ammattimaisuudestaan huolimatta aika kevyttä kamaa niin musiikin kuin tekstinkin suhteen, eikä se suuria tunteita sitten puoleen eikä toiseen herättänytkään, vaikka taiteen pitäisi liikuttaa. Sitä minä elokuvista ja teatterista aina haen. Tai jos kappale ei vetoa tunteisiin, tulisi sen vedota älyyn, sekin olisi tyhjää parempi. Hairsrpay ei ansioitunut tässäkään mielessä.
*
Toisaalta olin myös auvoisen tietämätön kokonaisen vuoden pyörineestä Minna-musikaalista, sen sisällöstä, sen tekijöistä ja sen saamista arvosteluista. Pääkopassani oli siis myös ennakkoluuloista vapaa vyöhyke. Olin kyllä lukenut aikoinaan sellaisen musikaalin olevan tekeillä, ja olin myös huomioinut, että sen tekoon palkattiin väkeä teatterin ulkopuolelta:
- Käsikirjoitus ja ohjaus Ritva Holmberg
- Musiikki Eero Ojanen
- Laulujen sanat Ilpo Tiihonen
Nämä kivikovat tekijänimet olin kuitenkin onnellisesti unohtanut ja olin näiltä osin ennakkoluuloista vapaa, kun kävelin Kuopion teatterin portaikkoa ylös ja sisälle saliin, mistä olimme onnistuneet saamaan ensiluokkaiset paikat.
Ensimmäinen puoliaika
Tarina lähti etenemään odotusten mukaisesti Minna Canthin elämää mukaillen. Ensin Minna pikkutyttönä, sitten seminaarissa ja kohta kotkotteleekin jo seminaarin niljakas lehtori nuorta Minnaa morsiokseen. Tähän olikin ladattu muka jännittävää odotusta, sillä Minnapa ei heti itseään vanhemmalle lehtorille antautunutkaan. Tosin kun oli menty kertomaan lehtorin nimi (Canth), oli lopputulos kaikkien tiedossa, eikä aito jännitys nuoren parisuhteen kohtalon vuoksi aivan hurjiin lukemiin päässyt nousemaan.
Tämä jakso sisälsi kuitenkin näytelmän ehkä kauniimman osion, kun yksinäisessä valospotissa patsastelevien henkilöiden niskaan putoili niin syksynlehtiä, lunta ja lopulta kiihkeän lehtorin nuorikolle kirjoittamia kirjeitäkin.
Näytelmän ensimmäinen puolisko oli kuitenkin selkeä pettymys.
Tarkoitus oli arvatenkin valottaa katsojille Minnan kehitystä, vastata kysymykseen miksi hänestä tuli mikä tuli, mutta kerronta oli aikamoista haahuilua. Ei draamaa, ei ristiriitoja, vain yksi kiihkeä lehtori, jonka lempeä nuori Minna vältteli, mutta jolle hänen oli lopulta suostuminen.
Kerrontaan ei kaiken kaikkiaan saatu imua, mikä on osittain luettava musiikin viaksi. Monet kappaleet edustivat kesyä humppalinjaa ja toivat paikoin mieleen harrastelijavoimin rakennetun kesäteatteriesityksen. Mutta ehkä musiikinkin laimeuteen syy löytyy käsikirjoituksesta, joka ei tässä vaiheessa juuri tunteita pintaan nostanut. Tarina ei tarjonnut suurta draamaa, heikkopa siitä on vetävän biisinkään tekoon intoutua.
Toinen puoliaika
Heti toisen puoliajan alussa tahti muuttui. Heti aloitus antoi olettaa että meininki olisi nyt toinen. Toinen puoliaika alkoi laululla jossa käytiin läpi sanomalehtien Minnan näytelmälle antamaa palautetta. Näyttämö oli täynnä mustavalkoisiin asuihin pukeutuneita tanssijoita, näyttämön sivussa Minna ystävineen kommentoi lehtikirjoituksia. Kertalaakista esitys oli täynnä imua, siinä oli rakenne, muoto ja mieli.
Sitten näytettiin katkelmia Minnan näytelmistä. Lyhyistä näytteistäkin sai hyvin kuvan siitä, mikä oli niiden henki. Näitä katkelmien lomassa kerrottiin sitten näytelmien saamasta vastaanotosta, siitä miten aika, ympäristö ne koki, minkä vastaanoton näytelmät saivat ja miten Minna itse vastaanoton koki. Tämä rakenteellinen ratkaisu toimi.
Minnan näytelmien kautta esitykseen tuli se jännite, jonka puute ensimmäistä puoliaikaa oli vaivannut. Oli köyhä kansa vastaan herrat, oli isä vastaan poika, oli nainen vastaan mies, konkreettinen tilanne, ristiriita jonka annettiin syntyä ja kestää, ja jota käsiteltiin eikä tilanteesta kiirehditty pois, kuten joskus kun keveys on sisältöä tärkeämpää. Ja kas, esitystä oli äkkiä ilo seurata.
Musiikkikin jäntevöityi: köyhyyden kurimuksessa kamppailevien työmiesten ja -naisten koko lavanedustan täyttämä rivistö tempaisi täysin palkein totisen marssin Ultra Bra -tyyliin. Siinä meni kylmät väreet pitkin kyynisemmänkin katsojan selkää. Se oli komeaa katsottavaa eikä siihen ollut mitään lisättävää eikä siitä poisotettavaa.
Esityksen jatkuessa jostain syystä silti silloin tällöin musiikissa palattiin tuolle humppalinjalle ja tunnelma lässähti heti. Katsojien enemmistö kuitenkin vaikutti tyytyväiseltä, ehkä kysymys oli siis enemmän minun poikkeavasta musiikkimausta kuin siitä että musiikki olisi ollut yksiselitteisesti huonoa. Tosin linjatonta musiikki oli, kovin moninainen sillisalaatti. Ehkä se oli tietoinen valinta, mutta silti ratkaisusta paistoi tyylitajun puute. Kun vertaan Minna-musikaalia Hairsprayhin, erosi viime mainittu juuri tässä kohdin edukseen, vaikka se sisällön painavuudessa hävisikin mennen tullen.
Sanoitukset eivät olleet järin innostavia tai oivaltavia, toisinaan ne veivät kuitenkin ihan hyvin tarinaa eteenpäin tai kertoivat teemasta jotain ihan uutta. Toisinaan tuntui että runoilija oli tahtonut mennä yli siitä mistä aita oli matalin. Pahaa, rahaa, vahaa, riimiteltiin jossakin laulussa ei niin kovin kekseliääsi. Eli loppusoinnuissa kyllä löytyi, mutta sisältö jäi toisinaan ohuehkoksi.
Illan ylivoimaisesti parasta antia oli valaistus, lavastus, bändi ja näyttelijät.
Äänentoisto oli mitä laadukkain. Laulu ja musiikki soivat puhtaasti, kaikki instrumentit kuuluivat, akustiikka oli mainio eivätkä kovatkaan voimakkuudet särähtäneet korviin. Esityksessä oli ilmaisun koko skaala käytössä hentoisesta balladista pauhaavaan voimaan.
Näyttelijätyö oli kautta linjan uskottavaa ja luontevaa, mitä ei jostain syystä aina vain teattereissamme harrastettava soinnukas teatteripuhekaan tuntunut verottavan - ehkä alan jo tottua siihen. Monet sivuhahmot jotka vain pistäytyivät näytelmässä jäivät mieleen päällimmäisinä Karri Lämpsän esittämä Minnan veli, Auli Poutiaisen Kauppa-Lopo sekä Lotta Huitin Homsantuu.
Valaistus tuki ilmaisua eikä noussut pääosaan. Pyörivän lavan käyttö istui sekin saumattomasti kokonaisuuteen ja itseasiassa elävöitti erikoisen hyvin joitakin kohtauksia ja auttoi katsojaa eläytymään kohtauksen tunnelmaan sen sijaan että se olisi tuntunut vempeleeltä, jota piti käyttää, kun sellainenkin oli kalliilla rahalla joskus tullut hankittua.
Lavastusta hallitsi muutama iso suorakaiteen muotoinen elementti. Ne elivät näyttämöllä juuri sopivasti, niiden ”tanssia” oli mukava seurata, ja toisinaan niiden hidas liike nosti oivallisesti esiin sen tärkeimmän eli näyttämötapahtumat.
Esityksen jälkeen päällimmäiseksi nousikin huomio, että Kuopiolla on teatterissaan instituutio, joka ei laadussa lainkaan häviä etelän vastaaville laitoksille vaan voi onnistuessaan päihittää ne mennen tullen. Ja toisaalta: teatterin johdolla on henkilökunnassaan instrumentti, joka soi oivallisesti, kun sille annetaan siihen mahdollisuus.
Kommentit