Siirry pääsisältöön

Maajussit kalassa rakkauden merellä

Tämän vuoden Maajussille morsian -ohjelma MTV3:lla keräsi keskimäärin melkein miljoona-yleisön. Ei ole vaikea keksiä syytä tähän. Onhan se mukava katsoa kun kaksi yksinäistä löytää toisensa. Kulunut sitaatti: “Ihmisen ei ole hyvä olla yksin” on varmaan kirjoitettu meille geeneihin. Yksinolo on ongelma, kumppanin löytyminen sen ratkaisu - niin sinkkuuden autuutta kun mediassa tavataan ylistääkin.

Kaikki ei vain mennyt ihan putkeen tämän vuoden Maajussit -ohjelmassa. Finaalissa ei juuri nähty riemuitsevia pareja. Useampi kyllä antoi ymmärtää, että “tästä jatkettaisiin”, mutta kovin vaivautuneita ja vaimeita nuo kosinnat olivat. Epäilemättä tuotannon masinoimia. Ehkä maajusseja piti vähän töniä ja tuuppia myönteisiin lopputulemiin, kun nähtiin että pieleen menee.






Ohjelman alussa maajussit saivat satoja kirjeitä, ja kaikki näytti siinä vaiheessa oikein hyvältä. Maajussit olivat otettuja saamastaan huomiosta. Innostus oli silminnähtävä, halu kova päästä tapaamaan ihmisiä kirjeitten takaa. Monet löysivät “sen oikean” jos tässä vaiheessa ja odottivat malttamattomana juuri tämän unelmien kumppanin tapaamista.

Mutta sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettei tämän vuotinen maajussit-ohjelma kertonutkaan yksinäisistä jotka löysivät kumppanin, vaan että se esittelikin esimerkkitapauksia ihmisistä, jotka eivät kumppania ole löytäneet, koska heiltä puuttuu oikea asenne. Sen sijaan että ohjelma olisi näyttänyt nuoren rakkauden riemua, saimmekin seurata vaivautunutta keskustelua ja alussa lupaavalta näyttäneen suhteen hiipumisen.



Jonkimoinen virran puute tuntui vaivaavan maajusseja. Pitkin ohjelmaa he omalla käyttäytymisellään kertoivat katsojille ne syyt, miksi ei tähänkään mennessä ollut onnistanut.
Iltapäivälehtien palstoillakin asiaa sivuttiin ja TV-kameroiden syyksi oli tietysti helppo laittaa syy seurustelun jäykkyyteen. Mutta monia asioita olisi voinut tehdä ja tapahtua kameroiden sammuttua.

Lopulta vain yksi maajussi löysi itselleen kumppanin, mikä on varsin kehno tulos, kun otetaan huomioon se satojen kirjeiden määrä, joista maajussit alunperin saivat ehdokkaat valita.
Pääsyyksi maajussit tarjoilivat “todellisen tunteen” puuttumista. Suhde ei vain edennyt ystävyyttä pidemmälle. Jokin ei vain sopinut kuvioon, tuntui ehkä vaikealta uhrautua toisen puolesta. Olisi pitänyt jättää oma työ, omat kuviot omalla paikkakunnalla ja muuttaa vieraalle maalle, vieraaseen taloon. Eihän se sellainen käy…


Kumma ettei tuollainen “uhrautuminen”, jostain oleellisesta luopuminen, ollut missään osassa silloin kun itselle aikoinaan (ajalla kilpi ja kirves ennen sotia) piti kaveri vierelle löytää.


Jo pelkkä “uhrautumisesta” puhuminen ja sen pohtiminen, voinko tehdä tuon tai tämän suhteen vaatiman asian, kertoo tulevalle kumppanille (ja kaikille muillekin), ettei maajussi nyt niin kovin vakavissaan olekaan, että ennen parisuhdetta tulee liuta asioita kuten työ, talo, isä, äiti, harrasteet ja koiranhoito, joista on huolehdittava ja vastan sen jälkeen katsottava miten se kumppani tähän kuvioon sopii ja voiko sitä parisuhdetta edes harkita.


Odotettiinko kaiken tainnuttavaa rakkauden tunnetta, sen sijaan että olisi päätetty, että tämä kumppaninhankinta on tässä nyt se ykkösasia, ja kaikki muu tule vasta tämän jälkeen?
Itse muistelen aktiivisesti hakeneeni kumppania tajutessani, että juuri parisuhde on se tila, jossa haluan elää. Muistan oikein kaivaneeni tietoja tyttöystävä-ehdokkaista kun minulla oli haku päällä. Menin tytön luo “kerro minulle millainen olet” -asenteella ja yritin monin tavoin miettiä millaiseksi mahtaisi yhteiselo tuon kanssa muodostua. Kumppanin haku oli se pääasia siinä vaiheessa. Muut asiat: työ, harrasteet, opiskelu - kulkivat ja hoituivat miten kuten siinä sivussa. Ja kun se oikea sitten löytyi, oli päätös yhtä luja kuin itsestäänselväkin: tästä tytöstä en hevillä irti päästä.

Mutta onko jokin muuttunut noista ajoista?

Onko rakkaus yleisemminkin tänä päivänä asia, jonka vain odotetaan tupsahtavan eteen? Eikö oikeaa tunnetta, joka epäilemättä on parisuhteen muodostumisen edellytys, koeta asiaksi, jota kohden voisi pyrkiä, jonka eteen voisi tehdä työtä? Ajatellaanko että rakkauden tunteen on leimahdettava tyhjästä, muuten jotain on pielessä, tuo tarjolla oleva ihminen ei ole se “oikea”?
Vai onko niin että ihminen kypsyy kuin omena puussa? Jotkut kypsyvät nopeammin kuin toiset, ja sadonkorjuun aika tulee sitten kun tulee. Ja kun se tulee, ei enää katsotakaan, että onko se kumppani nyt kaikilta ominaisuuksiltaan juuri sopiva ja ovatko ne olosuhteet suotuivat, vaan se onkin vietti joka vie, pistää pienen ihmisen rakastumaan niin, että se on menoa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja