Siirry pääsisältöön

Columbo piinaa tyylikkäästi



Eräs suosikkisarjoistani on Columbo, jota esitettiin vuosina 1971 - 2003. Itse pidän eniten noista 70-luvun jaksoista.

Sarjan käsikirjoitukset noudattivat tiukkaa muotoa. Jaksot alkoivat murhan kuvauksella. Näytettiin tekijä ja uhri, näytettiin tekijän motiivi ja olosuhteet. Tekijät kuuluivat aina hyvinvoivaan yläluokkaan. Murhaaja näytetään lähes aina itsekkäänä ja häikäilemättömänä oman edun tavoittelijana.

Usein vasta kolmanneksen jälkeen, kun teko, uhri ja syyllinen on näytetty, on aika tuoda sarjan päähenkilö paikalle. Columbo on hahmona vertaansa vailla. Sikariaan jatkuvasti polttava, loputtoman ystävällinen, vaatimaton ja nuhruinen poliisimies, joka ei näytä poliisilta lainkaan.

Hänellä on lukuisia piirteitä, jotka tekevät hänestä humoristisen ja oudon hahmon: laiska koira, kehno auto, huonot vaatteet ja hajamielisyys. Ja vaimo, jonka kautta Columbolla on näkemys ja näkökulma ratkaistavaan juttuun, oli elämänpiiri mikä tahansa. Tyylitietoinen ratkaisu tekijöiltä on, ettei vaimoa ikinä näytetä, vaikka hän on dialogin kautta läsnä lähes joka jaksossa.

Tyylikästä on myös väkivallan vähäisyys. Sarjassa ei nähdä hurjia takaa-ajoja, ei tappeluita, missä miehet lentelevät nurkasta nurkkaan, ei hurjia pyssyjuhlia periamerikkalaiseen tapaan. Kussakin jaksossa on lähes poikkeuksetta vain yksi tai kaksi väkivallantekoa ja tekijänä on aina epäilty, kunkin jakson syyllinen. En muista nähneeni poliisin edes tarttuneen aseeseen. Columbo ei asetta edes kanna. Hänen muistan ampuneen kerran - hiekkalaatikkoon - senkin hän teki kovin vastentahtoisesti.


-


Se miten tietoista hahmon kehittely on ollut saa hyvän kuvan kun katsoo TV-elokuvan "Prescription: Murder" vuodelta 1968, jossa Columbon -hahmo esiintyy ensimmäisen kerran - siis kolme vuotta ennen varsinaisen sarjan alkua.

Siinä hahmo on monin tavoin epämiellyttävämpi mitä sarjassa, hän rähjää, painostaa epäiltyjä ja uhkailee heitä. Huumoria hänen hahmossaan ei ole, vaan hän on pikemminkin totinen ja armoton etsivä, jonka vaatetuskin on varsin siisti, verrattuna siihen minä se näyttäytyi muutamaa vuotta myöhemmin kun varsinainen sarja alkoi.

Sarjaa varten hahmoa pehmennettiin selkeästi.

Columbon hahmo rakennettiin keräämään sympatiaa. Huonot vaatteet, huono auto, hajamielisyys, laiska koira, kaikki piirteitä jotka huvittavat katsojaa, mutta joita päähenkilö ei itse tiedosta vioikseen. Hän on humoristinen hahmo, ainoa koko sarjassa. Hän on lähes naurettava hahmo, jopa uskottavuuden rajoilla.

Likaisessa takissaan, kehnoissa kengissään ja läikikkäässä paidassaan rikospaikalla hajamielisesti sinne tänne harhaileva päähenkilö näyttää olevan kiinnostunut täysin epäolennaisista seikoista, kun rikospaikalla hääräilevät muut, oikeat poliisit, näyttävät samaan aikaan keskittyvän olennaiseen.

Silti juuri Columbo on aina se joka sankarin tavoin omilla keinoillaan ratkaisee syyllisen.

Tyylikäs ratkaisu tekijöiltä on myös se, että Columbolla on aina muiden poliisien kuin myös ylimmän johdon jakamaton luottamus tukenaan - hänen epäsovinnaista olemustaan naureskelevat ja hänen taitojaan epäilevät muut kuin kollegat.

Sarjassa huolehditaan päähenkilön suvereenisuudesta. Katsojan tulee viihtyä päähenkilön seurassa, eikä hänelle saa olla kilpailijoita.

Se että hänellä on lähes joka jaksossa apuri, poliisimies joka tutkii samaa juttua, toimii enemmäkin kontrastina. Käsikirjoitusteknisesti päähenkilöllä on hyvä olla mukanakulkija, jolle voi avautua, jolloin katsoja pääsee selville päähenkilön ajatuksista.

Tuo apuri vaihtuu säännöllisesti, enkä usko apurin koskaan ratkaisseen mitään merkittävää. Apuri on aina sympaattinen ja luotettava. Väärässä hän on ollut useasti, mutta hierarkiaakaan, eli Columbon asemaa, en muista apurin kyseenalaistaneen koskaan.

Columbo suuttuu vain harvoin, yleensäkään hän ei juuri tunteitaan näytä vaan piilottaa ne hymynsä taa.

-

Haastateltuaan epäiltyä hän toistuvasti pysähtyy jo kerran lähdettyään vielä kerran ovelle.

Hän seisahtaa, kääntyy ja sanoo: Oh, there's just one more thing...

Ja palaa piinaamaan helpotuksesta jo huokaissutta epäiltyä ja esittää häntä vaivaavan keskeisen ongelman, joka vääjämättä kertoo tälle etsivän olevan hänen jäljillään.

Usein juuri tällä tavoin piinaamalla Columgo saa epäillyn ryhtymään toimiin, joiden tarkoituksena on hälventää itseen kohdistuvia epäilyjä, mutta jotka johtavakin hänen kiinnijäämiseensä.

Yhtäkaikki, katsoja kokee tuon epäiltyä harmittavan tavan lähteä ja palata merkillisen tyydyttävänä.

-

Yleensä varsin nopeasti Columbo on syyllisen kintereillä. Epäillyn ylireagointi läheisen kuoleman johdosta on usein ainoa johtolanka, joka saa Columbon takertumaan epäiltyyn. Vain yhdessä jaksossa syyllinen on paljastunut vasta lopussa. Pääsääntö on, että katsoja tietää koko ajan syyllisen.

Tarinan keskeinen jännite muodostuu juuri päähenkilön ja syyllisen välisestä sanailusta, jossa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että Columbo suoraan syyttäisi tai paljastaisi edes epäilyään. Hän hiillostaa heitä hyvin hienovireisesti, esittämällä jutussa häntä itseään häiritsevän ristiriidan tai ongelman, ja antaa epäillyn pohtia ratkaisua ongelmaan. He tarttuvatkin mielellään tarjottuun syöttiin ja antautuvat pohtimaan ratkaisua ongelmaan, ratkaisua, joka johtaisi epäilykset mahdollisimman kauas itsestä.

-

Sarjan käsikirjoittavat suosivat näyttämöllisiä loppuratkaisuja. Usein Columbo järjestää jonkinlaisen esityksen, loppuhuipennuksen, jonka aikana epäilty saa kuulla ratkaisevat todisteet syyllisyydestään, tai jonka aikana epäilty tulee itse paljasteneeksi teoillaan tai sanoillaan oman syyllisyytensä.

Syyllinen paljastuu aina vasta ihan lopussa. Käsisformaatti on niin tiukka, että lähes säännönmukaan vasta 10 minuutti ennen loppua katsoja voi Columbon eleistä ja ilmeistä nähdä, että hän on saanut syyllisen satimeen ja valmis pudottelemaan loppupäätelmänsä.

Columbo on kuvattu filmille, kuvan tarkkuus ja sävykkyys hivelevät silmää. Musiikki tukee hienosti tarinan tunnelmia. Ääniteknisesti seitsemänkymmentäluvun sarja ei tietenkään pärjää nykytuotannoille. Siinä on neljässäkymmenessä vuodessa otettu selvä loikka eteenpäin.

Jaksot ovat varsin pitkiä: 75 - 100 minuuttia.


-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja