Siirry pääsisältöön

Columbo piinaa tyylikkäästi



Eräs suosikkisarjoistani on Columbo, jota esitettiin vuosina 1971 - 2003. Itse pidän eniten noista 70-luvun jaksoista.

Sarjan käsikirjoitukset noudattivat tiukkaa muotoa. Jaksot alkoivat murhan kuvauksella. Näytettiin tekijä ja uhri, näytettiin tekijän motiivi ja olosuhteet. Tekijät kuuluivat aina hyvinvoivaan yläluokkaan. Murhaaja näytetään lähes aina itsekkäänä ja häikäilemättömänä oman edun tavoittelijana.

Usein vasta kolmanneksen jälkeen, kun teko, uhri ja syyllinen on näytetty, on aika tuoda sarjan päähenkilö paikalle. Columbo on hahmona vertaansa vailla. Sikariaan jatkuvasti polttava, loputtoman ystävällinen, vaatimaton ja nuhruinen poliisimies, joka ei näytä poliisilta lainkaan.

Hänellä on lukuisia piirteitä, jotka tekevät hänestä humoristisen ja oudon hahmon: laiska koira, kehno auto, huonot vaatteet ja hajamielisyys. Ja vaimo, jonka kautta Columbolla on näkemys ja näkökulma ratkaistavaan juttuun, oli elämänpiiri mikä tahansa. Tyylitietoinen ratkaisu tekijöiltä on, ettei vaimoa ikinä näytetä, vaikka hän on dialogin kautta läsnä lähes joka jaksossa.

Tyylikästä on myös väkivallan vähäisyys. Sarjassa ei nähdä hurjia takaa-ajoja, ei tappeluita, missä miehet lentelevät nurkasta nurkkaan, ei hurjia pyssyjuhlia periamerikkalaiseen tapaan. Kussakin jaksossa on lähes poikkeuksetta vain yksi tai kaksi väkivallantekoa ja tekijänä on aina epäilty, kunkin jakson syyllinen. En muista nähneeni poliisin edes tarttuneen aseeseen. Columbo ei asetta edes kanna. Hänen muistan ampuneen kerran - hiekkalaatikkoon - senkin hän teki kovin vastentahtoisesti.


-


Se miten tietoista hahmon kehittely on ollut saa hyvän kuvan kun katsoo TV-elokuvan "Prescription: Murder" vuodelta 1968, jossa Columbon -hahmo esiintyy ensimmäisen kerran - siis kolme vuotta ennen varsinaisen sarjan alkua.

Siinä hahmo on monin tavoin epämiellyttävämpi mitä sarjassa, hän rähjää, painostaa epäiltyjä ja uhkailee heitä. Huumoria hänen hahmossaan ei ole, vaan hän on pikemminkin totinen ja armoton etsivä, jonka vaatetuskin on varsin siisti, verrattuna siihen minä se näyttäytyi muutamaa vuotta myöhemmin kun varsinainen sarja alkoi.

Sarjaa varten hahmoa pehmennettiin selkeästi.

Columbon hahmo rakennettiin keräämään sympatiaa. Huonot vaatteet, huono auto, hajamielisyys, laiska koira, kaikki piirteitä jotka huvittavat katsojaa, mutta joita päähenkilö ei itse tiedosta vioikseen. Hän on humoristinen hahmo, ainoa koko sarjassa. Hän on lähes naurettava hahmo, jopa uskottavuuden rajoilla.

Likaisessa takissaan, kehnoissa kengissään ja läikikkäässä paidassaan rikospaikalla hajamielisesti sinne tänne harhaileva päähenkilö näyttää olevan kiinnostunut täysin epäolennaisista seikoista, kun rikospaikalla hääräilevät muut, oikeat poliisit, näyttävät samaan aikaan keskittyvän olennaiseen.

Silti juuri Columbo on aina se joka sankarin tavoin omilla keinoillaan ratkaisee syyllisen.

Tyylikäs ratkaisu tekijöiltä on myös se, että Columbolla on aina muiden poliisien kuin myös ylimmän johdon jakamaton luottamus tukenaan - hänen epäsovinnaista olemustaan naureskelevat ja hänen taitojaan epäilevät muut kuin kollegat.

Sarjassa huolehditaan päähenkilön suvereenisuudesta. Katsojan tulee viihtyä päähenkilön seurassa, eikä hänelle saa olla kilpailijoita.

Se että hänellä on lähes joka jaksossa apuri, poliisimies joka tutkii samaa juttua, toimii enemmäkin kontrastina. Käsikirjoitusteknisesti päähenkilöllä on hyvä olla mukanakulkija, jolle voi avautua, jolloin katsoja pääsee selville päähenkilön ajatuksista.

Tuo apuri vaihtuu säännöllisesti, enkä usko apurin koskaan ratkaisseen mitään merkittävää. Apuri on aina sympaattinen ja luotettava. Väärässä hän on ollut useasti, mutta hierarkiaakaan, eli Columbon asemaa, en muista apurin kyseenalaistaneen koskaan.

Columbo suuttuu vain harvoin, yleensäkään hän ei juuri tunteitaan näytä vaan piilottaa ne hymynsä taa.

-

Haastateltuaan epäiltyä hän toistuvasti pysähtyy jo kerran lähdettyään vielä kerran ovelle.

Hän seisahtaa, kääntyy ja sanoo: Oh, there's just one more thing...

Ja palaa piinaamaan helpotuksesta jo huokaissutta epäiltyä ja esittää häntä vaivaavan keskeisen ongelman, joka vääjämättä kertoo tälle etsivän olevan hänen jäljillään.

Usein juuri tällä tavoin piinaamalla Columgo saa epäillyn ryhtymään toimiin, joiden tarkoituksena on hälventää itseen kohdistuvia epäilyjä, mutta jotka johtavakin hänen kiinnijäämiseensä.

Yhtäkaikki, katsoja kokee tuon epäiltyä harmittavan tavan lähteä ja palata merkillisen tyydyttävänä.

-

Yleensä varsin nopeasti Columbo on syyllisen kintereillä. Epäillyn ylireagointi läheisen kuoleman johdosta on usein ainoa johtolanka, joka saa Columbon takertumaan epäiltyyn. Vain yhdessä jaksossa syyllinen on paljastunut vasta lopussa. Pääsääntö on, että katsoja tietää koko ajan syyllisen.

Tarinan keskeinen jännite muodostuu juuri päähenkilön ja syyllisen välisestä sanailusta, jossa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että Columbo suoraan syyttäisi tai paljastaisi edes epäilyään. Hän hiillostaa heitä hyvin hienovireisesti, esittämällä jutussa häntä itseään häiritsevän ristiriidan tai ongelman, ja antaa epäillyn pohtia ratkaisua ongelmaan. He tarttuvatkin mielellään tarjottuun syöttiin ja antautuvat pohtimaan ratkaisua ongelmaan, ratkaisua, joka johtaisi epäilykset mahdollisimman kauas itsestä.

-

Sarjan käsikirjoittavat suosivat näyttämöllisiä loppuratkaisuja. Usein Columbo järjestää jonkinlaisen esityksen, loppuhuipennuksen, jonka aikana epäilty saa kuulla ratkaisevat todisteet syyllisyydestään, tai jonka aikana epäilty tulee itse paljasteneeksi teoillaan tai sanoillaan oman syyllisyytensä.

Syyllinen paljastuu aina vasta ihan lopussa. Käsisformaatti on niin tiukka, että lähes säännönmukaan vasta 10 minuutti ennen loppua katsoja voi Columbon eleistä ja ilmeistä nähdä, että hän on saanut syyllisen satimeen ja valmis pudottelemaan loppupäätelmänsä.

Columbo on kuvattu filmille, kuvan tarkkuus ja sävykkyys hivelevät silmää. Musiikki tukee hienosti tarinan tunnelmia. Ääniteknisesti seitsemänkymmentäluvun sarja ei tietenkään pärjää nykytuotannoille. Siinä on neljässäkymmenessä vuodessa otettu selvä loikka eteenpäin.

Jaksot ovat varsin pitkiä: 75 - 100 minuuttia.


-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käsikirjoittajan ohjeet

Käsikirjoittajan yksi + 20 sääntöä. Pääsääntö: Tee päähenkilölle päämäärä ja tee vaikeaksi saavuttaa se. Ja muut: 1. Ala kirjoittamaan 2. Aloita rytinällä. Tempaa yleisö heti mukaan. 3. Aloita vasta kun tiedät minne olet menossa. 4. Älä yritä kirjoittaa itsestäsi irrallaan. 5. Rakenna konflikti. 6. Tee se mielenkiintoiseksi. 7. Tiedä mikä ajaa päähenkilösi toimimaan. 8. Älä päästä yleisöä kerrontasi edelle 9. Koukuta kohtaukset toinen toisiinsa. 10. Esittele ainakin osa taustatarinasta jo alussa. 11. Pysy päähenkilösi mukana mahdollisimman paljon. 12. Jos istutat jotain, korjaa sato myöhemmin. 13. Rakenna jännitettä ratkaisua kohti. 14. Tee päähenkilöstäsi tunnistettava. 15. Pidä rytmi liikkeellä. 16. Etsi tapoja sanoa sama asia eri tavoin. 17. Tee käänne, ja sitten vielä toinen. 18. Tee jokin mielenkiintoinen piirre jokaiseen hahmoon. 19. Jos käynnistät kellon, pidä se käynnissä. 20. Tee selityksesi uskottaviksi. Niin helppo kirjata ylös, mutta yritäpä noudattaa ja muistaa ne kirjoitt...

Huijarin sielunelämää

Olen lukemassa Frank W. Abagnalen kirjaa "Ota kiinni jos saat", josta Steven Spielberg on tehnyt mainion elokuvan . Kirja imaisi mukaansa niin että luin sen jo puoleenväliin viime yönä, ja olisin lukenut loppuun asti mutta tahdoin herkutella sen seurassa vähän pidempään enkä ahmia sitä kertarytinällä. Abagnalen kirjahan on omaelämänkerrallinen tarina hänen vain kuusi vuotta kestäneestä huijausten ja shekkiväärennösten värittämästä urastaan, jonka hän aloitti vain viisitoista vuotiaana. On kerrassaan ällistyttävää miten paljon hän ehti noiden vuosien aikana. Aluksi hän väärensi shekkejä ja kun kiinnijääminen alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, hän päätti ryhtyä lentäjäksi. Lentäjän ura jatkui pari vuotta, jonka jälkeen hän toimi vuoden lääkärin ja sen jälkeen vielä vuoden juristina. Huijaamisen keskeinen elementti oli tietenkin se, ettei tällä lukionsa keskenjättäneellä teinillä ollut minkäänlaista koulutusta noihin vaativiin ammatteihin. Nähdäkseni suurin ero huijarin ja meidä...

Huijarin sielunelämää osa 2

Frank W. Abagnale : Ota kiinni jos saat. Helppolukuinen omaelämänkerta "Ota kiinni jos saat" päättyi pettymykseen: huijari ei jäänytkään kiinni. Huijarielämänkerran lukijalla on epäilemättä sisäänkirjoitettuna oletus tai ainakin alitajuinen toive siitä että paha - niin hilpeä kuin hänen onnistuneista ja kekseliäistä huijauksistaan onkin lukea - saisi lopussa palkkansa. Tässä ei saanut, sillä kirja päättyi täpärään pakoon poliisien kynsistä, mikä oli vahinko, sillä Abagnalen kiinnijäämisestä ja muista myöhemmistä vaiheista olisi ollut mukava lukea - päätyihän hän lopulta tekemään yhteistyötä FBI:n kanssa ja 12:n vuoden vankeustuomio jäi muutamaan vuoteen. Ihan rangaistuksetta hän ei tosin kirjan perusteellakaan päässyt. Abagnale joutui puoleksi vuodeksi vankilaan Ranskassa. Eikä ihan mihin tahansa vankilaan vaan pieneen puolitoistametriä kanttiinsa olevaan täysin pimeään koppiin, missä hän joutui viettämään 24 tuntia vuorokaudessa ja missä ei ollut muita huonekaluja kuin ulost...