Itse olen yhäkin katkera omalle äidilleni, joka soi minulle lapsuushelvetin aggressiivisen juopon nyrkkeilypallona ja lapsiorjana. Yleensä ensin murjottiin äiti ja sen jälkeen äitiään puolustamaan tullut tytär. Siinä sitten talvisin vippastiin hangessa karkuun paljain jaloin ja yöpaidassa, kun isäntä päätti että liiteristä ei ollut kannettu tarpeeksi puita ja toi päätöksensä julki haulikko käsissään. Miksi äiti ei lähtenyt? Jos itse jotenkin masokistisesti jaksaa nauttia (fyysisestä tai henkisestä) pieksemisestä, tai uskoo vielä pystyvänsä muuttamaan hullua, sinänsä oma päätös ja so what. Mutta lapsi ei voi yksin lähteä. Vihaan äitiäni varmaan loppuelämäni. Ainakin hänen loppuelämänsä. Heikko ihminen joka olisi voinut pilata ihmisenalun valinnoillaan.
-
Tyrannit haluavat hoivaa ja hellyyttä sille osalleen itsestä joka ehkä on jäänyt tätä vaille lapsuudessa ja muussa elämässä. Ja itse ollaan kylmiä ja kovia ja kaikki lempeys tulisi tulla ulkopuolelta, itse ei tarvitse vaivautua, monet tyrannit kun sairastavat jonkinlaista narsismiakin.
-
Vanhemmistani ei kumpikaan ollut paikalla lapsuudessani. Mutta isä oli vei kyllä ''pystyyn nostettuna paskana'' kaikki pisteet kotiin. Tänäkin päivänä isäni elämäntehtävä tuntuu olevan minun elämäni hankalaksi tekeminen. Hän nauttii edelleen siitä että saa hallita ihmisiä keinolla millä hyvänsä. On vienyt vuosia ja vuosia murtautua ulos siitä sairaasta kuviosta minkä vanhempani ympärilleni rakensivat. Ja on niin hienoa, että joku sanoo häpeämättä totuuden omista vanhemmistaan: paska mikä paska.
-
Jouduin alkoholisti isän takia kärsimään lapsena.Kaikki rahat meni viinaan.Liikuin kirpputori vaatteissa,joskus jopa kaatopaikka rytkyissä.60-70 luvulla kirpputori vaatteet oli aivan eri tasoa kuin nykyään.Jouduin koulussa kiusatuksi vaatteiteni takia.Ruoka oli hyvin yksi puolista,hyvä kun sai jotain suuhunsa.Äiti vaikeni ja antoi kaiken tapahtua välinpitämättömänä.Sain selkään melkein päivittäin.Odotin vain,että kasvaisin niin isoksi että pääsisin lähtemään kotoa.Haudoin kostoa kummallekkin vanhemmalle.Opin elämään omillani.Tapasin joskus vanhenpiani toivoen,että he olisivat muuttuneet.En jaksanut enää pitää pahaa oloa sisällä.Sanoin suoraan heille kerran miltä minusta oli tuntunut elää lapsena ja kuinka törkeästi he olivat toimineet kasvattajina minua kohtaan.Syntyi armoton riita isäni ja minun välillä.Isäni uhkaili tapansa mukaan ja yritti tulla päälleni,mutta en ollut enää se lapsi kuin silloin.Nostin isäni rinnuksesta,hänen sätkiessä ilmassa ja laitoin hänet takaisin istumaan.
-
Viha kohdistuu isääni, joka ei ota sitä suorallapuheellakaan vastaan, mutta toisaalta myös äitiini, joka odottaa kultahääpäivää tämän pystyynnostetun sian vieressä! Kesällä tulppa irtosi ja sanat lensivät suustani; harmi ettei minulla ole voimia nostaa sitä paskaläjää seinälle. Puolustautui sanomalla että on vanha mies(72!) ja ettei ole päivääkään ollut töistä pois!Juuriniin,loistava työntekijä mutta paskaläjä perheenisänä! Äitini edusti minulle näihinpäiviin asti epäitsekkyyden perikuvaa, kunnes vihdoinkin olen ymmärtänyt,ettei hän "viitsinyt riidellä" kuten itse sanoo.
-
Puolet elämästäni suurten pörssiyhtiöiden palveluksessa haaskanneena joudun ikäväkseni toteamaan että kuvaamasi kaltaisia tyyppejä parveilee pääkonttoreiden kokoushuoneissa niin että päät yhteen kolisee. Johtoryhmät ovat yleensä sen sortin haialtaita että ihmettelen niiden ihmisten psyykkistä rakennetta jotka näissä hommissa kestävät vuodesta toiseen. Tämä ei tarkoita etteikö yritysjohdosta löytyisi terveellä itsetunnolla varustettuja älykkäitä ja rehellisiäkin ihmisiä. Älykkyyteen ja rehellisyyteen kuuluu kuitenkin aina olennaisena osana itsekriittisyys. Ja kukkulaan kuninkaaksi pääsee ainoastaan sellaienen joka ei epäile silmänräpäystäkään omia motiivejaan, kyvykkyyttään tai osaamistaan.
-
Minunkin isä on kusipää (itsekäs, vallan haluinen, julma, kiivas, kova, pihi, kateellinen). Ystävällinen seuramies vieraille, mutta kusipää vaimoaan, lapsiaan ja lapsen lapsiaan kohtaan. Nyt kohta 50-vuotiaana olen päässyt asian yli ja olen vapaa hänen valtapiiristään. Minua ja perhettäni altistan hänen seuraansa mahdollisimman vähän. En odota häneltä enää mitään ja tämän totean ilman katkeruutta. Sinä päivänä, kun hän ei enää pärjää kotona, hän todennäköisesti unohtuu johonkin hoitokotiin. Ei kostoksi, mutta ei meillä kenelläkään ole hänelle mitään sanottavaa.
Lähde: Niklas Herlin: Pahan ihmisen seurassa.
(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä
Kommentit