Siirry pääsisältöön

Normaali kahvi

Olen käynyt neljän, viiden vuoden ajan pelaamassa sisäkurlinkia vammaisten kanssa avustajana kuntoutuskeskuksen liikuntasalissa. 

 Eilen kuntoutuskeskuksen kahvilassa oli ehkä noin 17 -vuotias poika vanhempiensa kanssa. Poika istui sähköpyörätuolissa vahvasti tuettuna, silmät olivat auki, suu toimi myös kun ruokaa annettiin, muuten poika näytti olevan liikkumaton. 

Hänen vanhempansa olivat jo aika iäkkäitä, kuusikymppisiä. Oliko hän ehkä vanhempiensa ainoa lapsi, iltatähti? 

Isä puuhasteli pojan kanssa lähemmin, haki ruokaa, syötti, pyyhki suuta, liikutteli, äiti katseli etäämmältä ja antoi isän touhuta, istui sitten heidän kanssaan pöytään. 

 Näytti siltä että jotain oli tapahtunut äskettäin. Heidän otteistaan sai sen kuvan. Jokin onnettomuusko oli vienyt pojan liikuntakyvyn? Oliko poika joutunut ehkä kolarin seurauksena keskellä kukkeinta nuoruutta, kaiken uuden kokemisen, täynnä aktiivista toimintaa täynnä olevan elämän keskeltä tuohon tuoliin, jota hän ei näyttänyt itse kykenevän edes liikuttamaan, vaan toisen piti kääntää vipua ja kuljettaa poikaa eteen taakse, oikealle ja vasemmalle? 

 Pojan äiti näytti tarkkailevan meitä, minua ja avustettavaani. Hän näytti katselevan kun otin munkit tiskiltä, hain kahvit, lorautin maitoa kahviin, otin servetit ja lusikat tarjottimelle, sokeripalat siihen lautasen reunalle ja vein tarjottimen pöytään, jonka ääreen avustettavani oli itsensä kelaillut ja keskittynyt tutkimaan kännykkäänsä minua odottaessaan. 

 Pojan äiti näki miten avustettavani maksoi itse, liikkui itse, tutki kännykkäänsä, haukkasi munkkia, joi kahvia, ja miten me keskustelimme niitä näitä, miten kaikki oli perin normaalia ja tavallista. Minä vain olin se joka käveli ja hän se, joka istui pyörätuolissa. 

 Mitä mahtoi tuo äiti meitä katsellessaan miettiä? Oliko ihan tavallinen elämä juuri sillä hetkellä parasta mitä hän saattoi kuvitella? Ei komea talo jossa IKEAn sisustus, ei lottovoitto, karibian loma, ei uusi auto, vene tai moottoripyörä, vaan ihan tavallinen elämä, mahdollisuus keskustella niitä näitä kahvikuppi nenän alla?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja