Siirry pääsisältöön

Ompelukonekauppias

1. 

Hoikalla naisella oli mukavan kokoiset rinnat ja kalpea iho, kädessään hänellä oli tennismaila. Yläkerran ikkunan läpi Veke näki miten mies avasi auton oven naiselle. Nainen kääntyi ja kysyi vielä jotain mieheltä, jolloin hän saattoi nähdä naisen kauniit kasvot. Naisen kulmakarvansa olivat tummat, joku oli sanonut että naisten kulmakarvat ovat samanväriset kuin heidän häpykarvansa. Nainen oli pukeutunut kokonaan valkoisiin, valkoiseen kauluspaitaan ja valkoisiin shortseihin. Veke yritti kuvitella hänet alasti. Hänellä oli pitkät vaaleat selkään asti ulottuvat hiukset. Nainen nauroi jollekin jota mies sanoi ja meni sitten autoon istumaan. Mies alkoi puhua puhelimeensa ja kiersi auton. Naisen ovi jäi auki. Vekelle tuli mieleen että näkymä oli kuin kohtaus jostain elokuvasta.

 Menestyjä, hän ajatteli, tuo tuollainen mies oli “menestyjä”. Sellainen joita näkee elokuvissa. 

 - Isälläs on taas uusi. 
 Lare pakkasi reppuaan eikä vastannut. Sitä harmitti, kyllä sen näki. Sekö että isällä oli niin hyvännäköinen tyttöystävä, sekö että Lare itse ei uskaltanut lähestyä tuollaisia kaunokaisia. Ehkä se. He eivät puhuneet itse asiasta, joistain asioista ei puhuttu, peloista ei yleensäkään, naisen pelosta ei etenkään. Mutta kyllä sitä harmitti jokin, sen nyt näki. 

He olivat tunteneet pienestä pitäen. Hän tunsi Laren ja luki tämä ajatuksia, kaikkea ei tarvinnut sanoa. Lare ei pitänyt vanhemmistaan. Veke ei oikein tiennyt mistä oli kyse. Eivät he nyt niin pahoja olleet. Eivät tosin välittäneet Laren menemisistä, eivät olleet niin tiukkoja kuin hänen vanhempansa. Eivät läheskään niin tiukkoja. Hän sai vähän väliä olla tekemässä tiliä menoistaan, Larelta ei liene kysytty milloinkaan mitään. Ei ainakaan sen jälkeen kun hänen äitinsä muutti pois. Lare jatkoi reppunsa pakkaamista. 

 - Aika hyvännäköinen. 

 Naisen kalpeat sääret ja polvet näkyivät hyvin vaikka hän jo istui autossa, koska ovi oli vielä auki, eikä Veke voinut olla pohtimatta miltä tuntuisi päästä levittämään nuo polvet ja päästä painautumaan niiden väliin nuoren naisen kuumaa kehoa vasten. Vaikka nainen ei ollut montakaan vuotta heitä vanhempi, hän tuntui kaikella tavoin luokse pääsemättömältä, haaveelta jonka jo etukäteen tiesi olevan tavoittamattomissa, luoksepääsemättömäksi tuomittu. 

 - Niinhän tuo oli, sanoi Lare aivan kuin häntä ei olisi lainkaan kiinnostanut. 
 - Kuinkahan hemmetin nuori se oikein on? 
 - Kai se täysikänen on.
 - Ootsä päässy näkemään sitä alasti? 
 - Missäs minä sen olisin alasti nähnyt? 

 Veke katseli kun kiiltävä musta auto kaasutti pois pihasta, hävisi näkyvistä ja sanoi: 
- Emminä tiedä, suihkussa? 
 - Ei se oo tainnu käydä täällä meillä suihkussa. 
 - Ei vai? Mutta se kävi teillä, olikse yöt täällä? 
 - Kai se oli. 

 Veke oli tyytymätön Laren mykkyyteen. Hän olisi halunnut saada kuulla tarkan kuvauksen naisesta, kaarista, poimuista, karvoista, kaikesta. Hänestä tuntui että kaveri tiesi yhtä ja toista tuosta nuoresta naisesta mutta ei tahtonut paljastaa tietojaan. 

 - Faijalla on kesäloma, se asuu mökillä, käy vaan näyttäytymässä kotona. Ne oli täällä yhen yön.
 - Tommosta kun pääsis kokeileen. 
 - Sinäkö? Sinä nyt et tietäs mitä tehdä sen kanssa. 
 - Miksen tietäisi... Pelaisin vaikka korttia. 
 Lare naurahti. 
 - Älä naura, mä tiedän monta hyvää peliä. 

 Hän piti tauon ja jatkoi sitten vaikka tiesi Laren jo toivovan että puheenaihe vaihtuisi:
 - Tietääkö äitis tästä sen uudesta valloituksesta?
 - Mistä minä tiedän. Joko se lähti? 
 - Tekee lähtöä. Lare kaivoi jostain oluttölkin ja heitti sen Vekelle.
 - Aha, nytkö se alkaa, hän sanoi. 
 - Jep, pitkä viikonloppu. Lare sihautti tölkin auki ja otti pitkän hörpyn. 

Veke aukaisi omansa varovasti ja joi aluksi vain vähän, se oli liian lämmintä, onneksi päästään lammen rantaan. Rantavedessä oluet viilenisivät pian. 


 Jatko: https://kirja.elisa.fi/kirjailija/juhani-halla

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja