Stanislavski (1863-1938) oli venäläinen teatteriohjaaja ja -teoreetikko, sanotaan wikissä. Erityisesti hän on vaikuttanut näyttelijätyön teoriaan.
Ohjaamissaan esityksissä hän pyrki saamaan näytelmän pienimmätkin yksityiskohdat todentuntuisiksi. Näyttelijät pukivat näytelmän asut ylleen jo kauan ennen ensiesitystä, jotta he tuntisivat liikkuvansa niissä kuin omissa vaatteissaan. Näyttämölle kannettiin oikeita puita, pahvilavasteita ei hyväksytty. Pöydässä syötiin oikeita kananpoikia.
Tämän kaiken tarkoitus oli tehdä esityksestä uskottava. Hän halusi että katsoja unohtaisi seuraavansa teatteriesitystä ja tuntisi pääsevänsä kurkistamaan näytelmän henkilöiden yksityiselämään.
Tätä uskottavuutta korostettiin näyttelijätyössä, missä Stanislavski piti tärkeänä sitä, että näyttelijä (ehkä myös katsoja?) oli kokoajan selvillä siitä mikä hänen hahmoaan ajoi, mitkä olivat hänen motiivinsa ja mihin hän pyrki.
Kerrotaan että Stanislavskin esitysten alkaessa yleisö oli aina hiirenhiljaa, jotta kuulisi hänen näytelmään sovittamansa pienimmätkin äänet: tuulen suhinan, sateen ropinan, kellojen tikityksen tai sirkkojen sirityksen. Tällä kaikella hän tavoitteli tietenkin mahdollisimman suurta autenttisuutta, todellisuuden illuusiota.
Tsehov pilkkasi kertoman mukaan tätä Stanislavskin tapaa sanoessaan tämän kuullen jollekin ystävälleen: "Aion kirjoittaa uuden näytelmän, joka alkaa näin: Kuinka kaunista onkaan, ja kuinka rauhallista! Ei kuulu linnun laulu, ei koiran haukku. Käet eivät kuku, pöllöt eivät huhuile eivätkä satakielet livertele. Ei ole kelloja eikä sammakoita. Yksikään sirkka ei siritä..."
-
Stanislavskin ajatukset tuntuvat ihmeen tuoreilta. Hän pyrki herättämään katsojassa illuusion todellisuudesta. Sehän on juuri se mihin suurin osa elokuvantekijöistäkin tällä hetkellä pyrkii. Uskottavuus on sen onnistumisessa keskeinen tekijä.
Kukaan ei puhu etäännyttämisestä, se ei kiinnosta enää ketään. Brecht halusi ihmisten näkevän, tämän päivän tarinankertojat haluavat ihmisten elävän ja kokevan tarinan käänteet päähenkilön mukana. Brecht halusi herättää, tänään tarinankertojat haluavat tarjota elämyksen, temmata mukaan kerrontaan, saada unohtamaan arjen huolet.
Tarinankerronnasta on tullut toisaalta päähenkilökeskeistä ja toisaalta katsojakeskeistä. Ymmärretään että nämä asiat ovat saman asian kaksi eri puolta. Jollei katsoja ymmärrä tai usko päähenkilöön, ei hän kykene eläytymään eikä asettumaan hänen puolelleen. Ymmärretään myös ettei tarina voi koskettaa katsojaa muuten kuin päähenkilönsä tai -henkilöidensä kautta.
Ja koskettavuus on tämän päivän sana. Elokuvaohjaaja Pölönen kiteytti sen näin: jos elokuva ei toimi tunteen tasolla, se ei toimi ollenkaan. Katsojaa halutaan liikuttaa, hänen tunteitaan halutaan liikuttaa. Kysyä voi, älyllisyyden kustannuksellako?
Kehitys on kehittynyt ja vienyt jokatapauksessa siihen, että tarinankertojan on kuljettava ja kuljetettava katsojaa mahdollisimman paljon päähenkilönsä mukana.
Amerikkalaisessa elokuvassa tämä "sääntö" saa erikoisiakin piirteitä. Hehän karsivat kuvasta mahdollisuuksien mukaan kaikki muut henkilöt pois paitsi päähenkilön. He harkitsevat tarkkaan kenen kasvot elokuvassa on tarpeen näyttää, koska katsojan kiintyminen johonkin sivuhenkilöön voi syödä tarinan koskettavuutta. Katsojan tulisi kiintyä vain päähenkilöön ja elää tarinan poimut hänen mukanaan.
Niinpä monia tarinan kannalta melko keskeisiäkin henkilöitä kuvataan nykyelokuvissa vain takaviistosta ja jos kasvot näytetään, näytetään ne vain lyhyen aikaa.
Tärkeää on näyttää vain päähenkilö ja hänen vastustajansa. Ja tärkeää on uskottavuus, koska siitä kasvaa samaistettavuus ja sen vuoksi katsojan on ymmärrettävä päähenkilöään, hänen motiivinsa ja tavoitteensa.
Ohjaamissaan esityksissä hän pyrki saamaan näytelmän pienimmätkin yksityiskohdat todentuntuisiksi. Näyttelijät pukivat näytelmän asut ylleen jo kauan ennen ensiesitystä, jotta he tuntisivat liikkuvansa niissä kuin omissa vaatteissaan. Näyttämölle kannettiin oikeita puita, pahvilavasteita ei hyväksytty. Pöydässä syötiin oikeita kananpoikia.
Tämän kaiken tarkoitus oli tehdä esityksestä uskottava. Hän halusi että katsoja unohtaisi seuraavansa teatteriesitystä ja tuntisi pääsevänsä kurkistamaan näytelmän henkilöiden yksityiselämään.
Tätä uskottavuutta korostettiin näyttelijätyössä, missä Stanislavski piti tärkeänä sitä, että näyttelijä (ehkä myös katsoja?) oli kokoajan selvillä siitä mikä hänen hahmoaan ajoi, mitkä olivat hänen motiivinsa ja mihin hän pyrki.
Kerrotaan että Stanislavskin esitysten alkaessa yleisö oli aina hiirenhiljaa, jotta kuulisi hänen näytelmään sovittamansa pienimmätkin äänet: tuulen suhinan, sateen ropinan, kellojen tikityksen tai sirkkojen sirityksen. Tällä kaikella hän tavoitteli tietenkin mahdollisimman suurta autenttisuutta, todellisuuden illuusiota.
Tsehov pilkkasi kertoman mukaan tätä Stanislavskin tapaa sanoessaan tämän kuullen jollekin ystävälleen: "Aion kirjoittaa uuden näytelmän, joka alkaa näin: Kuinka kaunista onkaan, ja kuinka rauhallista! Ei kuulu linnun laulu, ei koiran haukku. Käet eivät kuku, pöllöt eivät huhuile eivätkä satakielet livertele. Ei ole kelloja eikä sammakoita. Yksikään sirkka ei siritä..."
-
Stanislavskin ajatukset tuntuvat ihmeen tuoreilta. Hän pyrki herättämään katsojassa illuusion todellisuudesta. Sehän on juuri se mihin suurin osa elokuvantekijöistäkin tällä hetkellä pyrkii. Uskottavuus on sen onnistumisessa keskeinen tekijä.
Kukaan ei puhu etäännyttämisestä, se ei kiinnosta enää ketään. Brecht halusi ihmisten näkevän, tämän päivän tarinankertojat haluavat ihmisten elävän ja kokevan tarinan käänteet päähenkilön mukana. Brecht halusi herättää, tänään tarinankertojat haluavat tarjota elämyksen, temmata mukaan kerrontaan, saada unohtamaan arjen huolet.
Tarinankerronnasta on tullut toisaalta päähenkilökeskeistä ja toisaalta katsojakeskeistä. Ymmärretään että nämä asiat ovat saman asian kaksi eri puolta. Jollei katsoja ymmärrä tai usko päähenkilöön, ei hän kykene eläytymään eikä asettumaan hänen puolelleen. Ymmärretään myös ettei tarina voi koskettaa katsojaa muuten kuin päähenkilönsä tai -henkilöidensä kautta.
Ja koskettavuus on tämän päivän sana. Elokuvaohjaaja Pölönen kiteytti sen näin: jos elokuva ei toimi tunteen tasolla, se ei toimi ollenkaan. Katsojaa halutaan liikuttaa, hänen tunteitaan halutaan liikuttaa. Kysyä voi, älyllisyyden kustannuksellako?
Kehitys on kehittynyt ja vienyt jokatapauksessa siihen, että tarinankertojan on kuljettava ja kuljetettava katsojaa mahdollisimman paljon päähenkilönsä mukana.
Amerikkalaisessa elokuvassa tämä "sääntö" saa erikoisiakin piirteitä. Hehän karsivat kuvasta mahdollisuuksien mukaan kaikki muut henkilöt pois paitsi päähenkilön. He harkitsevat tarkkaan kenen kasvot elokuvassa on tarpeen näyttää, koska katsojan kiintyminen johonkin sivuhenkilöön voi syödä tarinan koskettavuutta. Katsojan tulisi kiintyä vain päähenkilöön ja elää tarinan poimut hänen mukanaan.
Niinpä monia tarinan kannalta melko keskeisiäkin henkilöitä kuvataan nykyelokuvissa vain takaviistosta ja jos kasvot näytetään, näytetään ne vain lyhyen aikaa.
Tärkeää on näyttää vain päähenkilö ja hänen vastustajansa. Ja tärkeää on uskottavuus, koska siitä kasvaa samaistettavuus ja sen vuoksi katsojan on ymmärrettävä päähenkilöään, hänen motiivinsa ja tavoitteensa.
Kommentit