Siirry pääsisältöön

Tragedia + aika = Komedia

Tragedy + Time = Comedy

Kukahan lie tuon laskutehtävän ensi kerran ratkaissut. Woody Allenin siitä ainakin olen kuullut puhuvan.

Selkein ja kuuluisin esimerkki tästä traagisen elementin läheisestä läsnäolosta komediassa lienee Charlie Chaplinin elokuva Kultakuume, joka perustui historiallisiin faktoihin.

Chaplin kehitteli elokuvansa luettuaan kertomuksen joukosta uudisasukasperheitä, jotka 1800-luvun puolessa välissä suuntasivat kulkunsa vankkureilla preerian halki kohti Kaliforniaa. Retki muuttui hurjaksi tragediaksi ja selviytymistaisteluksi, kun talvi yllätti seurueen Sierra Nevadan vuoristossa. Vankkuriseurue jäi lumen vangiksi ja joutui talvehtimaan vuorilla.

Yli puolet lähdes sadan hengen ryhmästä kuoli kylmyyteen ja tauteihin ja ainakin osa joutui syömään kuolleita tovereitaan selviytyäkseen.

Aikaa oli kulunut tästä yhdysvaltain kansanperinteeseen kuuluvasta kertomuksesta niin paljon, että Chaplin saattoi käyttää sitä materiaalina vuonna 1925 tehdessään pilaa lumisten vuorten vangeiksi jääneistä nälkäisistä kullanetsijöistä kengänsyönteineen ja kana-hallusinaatioineen.

Suosikkisarjassani "Miehenpuolikkaat" tämä komedian ja tragedian liitto on jatkuvasti läsnä.

Sarjassa käsitellään ihan oikeasti varsin kipeitä aiheita ja tuntuu että juuri se antaa komedialle sen ponnahduslaudan, jolta se niin hersyvänä ponnistaa. Tragedia näkyy selkeimmin taustatarinassa. Koko sarjan lähtökohtahan on kertoa veljeksistä, jotka ovat jääneet vaille äidinrakkautta. Tästä johtuva veljesten oirehtiminen ja luonteenpiirteet on keskeinen komedian lähde sarjassa.

On siis harhaluulo, ettei komediaa kirjoittaessa voi käsitellä ongelmia, tai että vakavat elämän alueet olisi komediassa siivottava syrjemmälle. Päinvastoin, käsikirjoittaja-poloisen kipeimmätkin kokemukset ja elämän onnettomuudet on mahdollista käyttää komedian materiaalina - kun aikaa on kulunut niin kauan, että asioita kykenee tarkastelemaan koomisessa valossa.

Ja mikäpä sen kätevämpää. :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja