Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.
Näinhän se jouluna on ja näin kuuluu olla. "Hyvä tahto" merkitsee useimmille varmaankin sitä, että ajatellaan hyvää muista ihmisistä, toivotaan heille "hyvää", ja siirretään omat itsekkäät mielihalut syrjään.
Mutta kuinkahan epäitsekkäitä ja hyviä me ihmiset loppujen lopuksi olemme? Onko epäitsekkyys kenties poikkeama normista, jotakin joka näin joulun aikaan puhkeaa kukkaan?
Pessimistisesti ajattelen että joulunpyhät ovat ihmisille juuri sopivan pitkä aika harrastaa epäitsekkyyttä. Muutamia päiviä vuodessa voi ihminen hyvin sanoa tahtovansa hyvää kaikille - ja olla myös sitä mieltä oikeasti. Mutta sen jälkeen on taas hyvä palata entiseen "normaaliin" elämänmenoon, ettei mene teeskentelyksi.
Ja tämä elämänmenohan on yksilön vaurastumisen (so. kanssaihmisistä riippumattomuuden) myötä käynyt yhä vain yksilökeskeisemmäksi eli itsekkäämmäksi. Ja tuon itsekkyyden pääasialliseksi ilmenemismuodoksi ja mittariksi on tullut raha. Se on toisaalta hyväkin mittari. Sillä sillä voi mitata inhimillistä ominaisuutta, jotka eivät muutoin niin helposti taivu mitattaviksi.
Ehkä voi sanoa jotenkin niin, että mitä enemmän ajatukset pyörivät rahan ja sen ansaitsemisen ympärillä, sitä itsekkäämmästä ihmisestä on kyse.
Toisaalta kaikki hyväksyvät tosiasian, että myös epäitsekkyyttä voi mitata rahalla. Jos järjestettäisiin kysely, jolla mitattaisiin kumpi maailmanhistoriassa on ollut epäitsekkäämpi: Jeesus vai Bill Gates, en ole lainkaan varma lopputuloksesta. Eihän Jeesus-rukalla ollut mistä lahjoittaa miljoonia hyväntekeväisyyteen...
Onko ihminen siis pohjimmiltaan itsekäs?
Luultavasti. Onhan itsekkyys selviämiskeino. Se on myös keino auttaa jälkikasvua selviämään eli itsekkyys on kirjoitettu geeneihimme, se on evoluution tuotos.
Mutta eikö toisaalta myös yhteisöllisyys ole auttanut ihmistä selviämään? Eikö ihminen ole pohjimmiltaan myös laumaeläin, on ollut edullista ajatella itsensä osana laumaa, on ollut edullista ajatella toisten hyvää?
Tämäkin on totta. Epäilemättä yhteisöllisyyskin on geeneihimme kirjoitettu. Kysymys lieneekin olosuhteista. Vallitsevat olosuhteet voivat suosia joko itsekästä tai epäitsekästä käyttäytymistä. Tämä aika suosii minusta itsekkyyttä, mikä sinällään on myös kummallista, sillä yleensä vauraus on juuri se, joka mahdollistaa epäitsekkyyden.
Joukko uudisasukasperheitä suuntasi 1800-luvun puolessa välissä kulkunsa vankkureilla preerian halki kohti Kaliforniaa. Retki muuttui hurjaksi selviytymistaisteluksi, kun talvi yllätti seurueen Sierra Nevadan vuoristossa. Vankkuriseurue jäi lumen vangiksi ja joutui talvehtimaan vuorilla.
Alkumatka oli sujunut hyvässä hengessä ja joukkuepeli oli ollut keino selviytyä. Matkaan oli lähdetty isolla joukolla, retkikuntaan kuului satakunta ihmistä. Iso joukko oli selviytymisen tae, kenellekään ei varmaankaan olisi tullut mieleenkään lähteä matkaan yksin. Yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen oli ainoa keino selviytyä matkan hankaluuksista.
Mutta oliko tässäkään kyse epäitsekkyydestä? Vaan vain siitä että itsekäs ihminen ymmärtää kussakin olosuhteissa toimi niinkuin oman itsensä kannalta on hyväksi.
Kun retki kääntyi todelliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, ihmiset kääntyivät lopulta toisiaan vastaan. Itsekkyys olikin nyt yhteisöllisyyden sijaan keino selviytyä. Se jolla oli ruokaa, ei sitä antanut toisille vaan säästi sen itselleen ja omalle perheelleen. Reissu kävi riitaisaksi, ja ajojärjestyksestä syntynyt riita johti miesmurhaan.
Tämänkin esimerkin perusteella olen taipuvainen ajattelmaan, että itsekkyys on kaiken perusta, muut on ulkokuorta. Itsekkyys on meissä tahdoimmepa sitä eli emme, epäitsekkyys on tahdon asia, se on periaate jota toteuttavat ne, joilla periaatteita on.
Toisaalta periaatteeseen sinällään on sisäänkirjoitettuna epäitsekkyys. Voidaan ajatella että itsekkällä ihmisellä ei ole periaatteita. Hän toimii tilanteen vaatimalla tavalla omaksi hyväkseen. Muu kuin oma hyvä joutuu väistymään heti, jos tilanne vaatii.
Ihminen jolla on periaatteita, jotka eivät muutu olosuhteiden mukaan, on siten ainakin jossain määrin myös epäitsekäs.
"Hyvä tahto" on siis periaate, jota voimme noudattaa jos tahdomme. Hyvän tahtominen itsekkäässä maailmassa edellyttää rohkeutta ja rohkeus toteuttaa hyvää lienee periaatteista niitä ylevimpiä.
Ehkä lopulta hyvän tahdon toteuttaminen on harkittavissa periaatteeksi, joka kannattaa omaksua juuri itsensä takia. Ihminen joka ajattelee vain omaa hyvinvointiaan, muistuttaa enemmän sitä savannien petoa, jonka ainoa tavoite päivästä päivään on täyttää oma vatsa.
Hyvä tahdon osoittaminen on mahdollisuus, mahdollisuus tuntea itsensä enemmän ihmiseksi.
Näinhän se jouluna on ja näin kuuluu olla. "Hyvä tahto" merkitsee useimmille varmaankin sitä, että ajatellaan hyvää muista ihmisistä, toivotaan heille "hyvää", ja siirretään omat itsekkäät mielihalut syrjään.
Mutta kuinkahan epäitsekkäitä ja hyviä me ihmiset loppujen lopuksi olemme? Onko epäitsekkyys kenties poikkeama normista, jotakin joka näin joulun aikaan puhkeaa kukkaan?
Pessimistisesti ajattelen että joulunpyhät ovat ihmisille juuri sopivan pitkä aika harrastaa epäitsekkyyttä. Muutamia päiviä vuodessa voi ihminen hyvin sanoa tahtovansa hyvää kaikille - ja olla myös sitä mieltä oikeasti. Mutta sen jälkeen on taas hyvä palata entiseen "normaaliin" elämänmenoon, ettei mene teeskentelyksi.
Ja tämä elämänmenohan on yksilön vaurastumisen (so. kanssaihmisistä riippumattomuuden) myötä käynyt yhä vain yksilökeskeisemmäksi eli itsekkäämmäksi. Ja tuon itsekkyyden pääasialliseksi ilmenemismuodoksi ja mittariksi on tullut raha. Se on toisaalta hyväkin mittari. Sillä sillä voi mitata inhimillistä ominaisuutta, jotka eivät muutoin niin helposti taivu mitattaviksi.
Ehkä voi sanoa jotenkin niin, että mitä enemmän ajatukset pyörivät rahan ja sen ansaitsemisen ympärillä, sitä itsekkäämmästä ihmisestä on kyse.
Toisaalta kaikki hyväksyvät tosiasian, että myös epäitsekkyyttä voi mitata rahalla. Jos järjestettäisiin kysely, jolla mitattaisiin kumpi maailmanhistoriassa on ollut epäitsekkäämpi: Jeesus vai Bill Gates, en ole lainkaan varma lopputuloksesta. Eihän Jeesus-rukalla ollut mistä lahjoittaa miljoonia hyväntekeväisyyteen...
Onko ihminen siis pohjimmiltaan itsekäs?
Luultavasti. Onhan itsekkyys selviämiskeino. Se on myös keino auttaa jälkikasvua selviämään eli itsekkyys on kirjoitettu geeneihimme, se on evoluution tuotos.
Mutta eikö toisaalta myös yhteisöllisyys ole auttanut ihmistä selviämään? Eikö ihminen ole pohjimmiltaan myös laumaeläin, on ollut edullista ajatella itsensä osana laumaa, on ollut edullista ajatella toisten hyvää?
Tämäkin on totta. Epäilemättä yhteisöllisyyskin on geeneihimme kirjoitettu. Kysymys lieneekin olosuhteista. Vallitsevat olosuhteet voivat suosia joko itsekästä tai epäitsekästä käyttäytymistä. Tämä aika suosii minusta itsekkyyttä, mikä sinällään on myös kummallista, sillä yleensä vauraus on juuri se, joka mahdollistaa epäitsekkyyden.
Joukko uudisasukasperheitä suuntasi 1800-luvun puolessa välissä kulkunsa vankkureilla preerian halki kohti Kaliforniaa. Retki muuttui hurjaksi selviytymistaisteluksi, kun talvi yllätti seurueen Sierra Nevadan vuoristossa. Vankkuriseurue jäi lumen vangiksi ja joutui talvehtimaan vuorilla.
Alkumatka oli sujunut hyvässä hengessä ja joukkuepeli oli ollut keino selviytyä. Matkaan oli lähdetty isolla joukolla, retkikuntaan kuului satakunta ihmistä. Iso joukko oli selviytymisen tae, kenellekään ei varmaankaan olisi tullut mieleenkään lähteä matkaan yksin. Yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen oli ainoa keino selviytyä matkan hankaluuksista.
Mutta oliko tässäkään kyse epäitsekkyydestä? Vaan vain siitä että itsekäs ihminen ymmärtää kussakin olosuhteissa toimi niinkuin oman itsensä kannalta on hyväksi.
Kun retki kääntyi todelliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, ihmiset kääntyivät lopulta toisiaan vastaan. Itsekkyys olikin nyt yhteisöllisyyden sijaan keino selviytyä. Se jolla oli ruokaa, ei sitä antanut toisille vaan säästi sen itselleen ja omalle perheelleen. Reissu kävi riitaisaksi, ja ajojärjestyksestä syntynyt riita johti miesmurhaan.
Tämänkin esimerkin perusteella olen taipuvainen ajattelmaan, että itsekkyys on kaiken perusta, muut on ulkokuorta. Itsekkyys on meissä tahdoimmepa sitä eli emme, epäitsekkyys on tahdon asia, se on periaate jota toteuttavat ne, joilla periaatteita on.
Toisaalta periaatteeseen sinällään on sisäänkirjoitettuna epäitsekkyys. Voidaan ajatella että itsekkällä ihmisellä ei ole periaatteita. Hän toimii tilanteen vaatimalla tavalla omaksi hyväkseen. Muu kuin oma hyvä joutuu väistymään heti, jos tilanne vaatii.
Ihminen jolla on periaatteita, jotka eivät muutu olosuhteiden mukaan, on siten ainakin jossain määrin myös epäitsekäs.
"Hyvä tahto" on siis periaate, jota voimme noudattaa jos tahdomme. Hyvän tahtominen itsekkäässä maailmassa edellyttää rohkeutta ja rohkeus toteuttaa hyvää lienee periaatteista niitä ylevimpiä.
Ehkä lopulta hyvän tahdon toteuttaminen on harkittavissa periaatteeksi, joka kannattaa omaksua juuri itsensä takia. Ihminen joka ajattelee vain omaa hyvinvointiaan, muistuttaa enemmän sitä savannien petoa, jonka ainoa tavoite päivästä päivään on täyttää oma vatsa.
Hyvä tahdon osoittaminen on mahdollisuus, mahdollisuus tuntea itsensä enemmän ihmiseksi.
Kommentit