Siirry pääsisältöön

Hyviä elämänkertoja

Monien vuosien ajan luin lähes pelkästään elämänkertoja tai omaelämänkertoja. En oikein tiedä miksi lukemiseni olikin näin vinoutunut. Jossain vaiheessa kaunokirjallisuus vain alkoi tuntua jotenkin kevyeltä, kun se oli kokonaan keksittyä. Runot tuntuivat täysin huuhaalta.

Elämänkerrat ovat todella tapahtuneeseen perustuvina ikäänkuin rakennettu kovalle pohjalle. Ehkä tästä syystä niistä tuntuu saavan eväitä omaan kirjoitustyöhön.

Tässä listaa lukemistani elämänkerroista ja muistelmateoksista.

* Wladyslaw Szpilman: Pianisti

- Selviytymistarina II-maailmansodan ajalta

- Polanski on tehnyt tämän pohjalta kuuluisan elokuvansa. Aikalailla elokuva tapahtumat poikkeavat kirjan tapahtumista, mikä oikeastaan vain lisää molempien kiinnostavuutta.


* Wieslaw Kielar: Anus mundi
- keskitysleirikuvaus, jonka hämmästyttävintä antia on se miten positiiviseksi selviytymistarinaksi kirja lopulta muotoutuu jatkuvasti mukana olevasta kärsimyksestä ja kuolemasta huolimatta. Elämässä kiinni pysyminen nousee pääosaan. Sääli oli unohdettava ja jatkuvalla kaupankäynnillä luotava otolliset olosuhteet omalle selviytymiselle.

* Vuokko Niskanen: Mieheni Mikko ja minä
- itsekeskeinen Niskanen tarvitsi mukautuvan vaimona ja sai sellaisen. Mutta ihan kaikenlaiseen kohteluun ei vaimokaan loppujen lopuksi mukautunut.

* Mies Reenkola: Mammanpojasta naisten mieheksi

- Parhaita lukemiani elämänkertoja. Suorastaan häikäilemättömän rohkea kuvaus, jossa kirjoittaja ei tunnu välittävän mahdollisista julkaisun jälkeisistä pahoista puheista (joilta hän ei säästynyt), vaan kirjaa omat virheensä itseään säästelemättä ja asiat niinkuin ne olivat.


* Lauri Tuomi: Aika on tallettaa 1

- Pappismiehenkin elämänkerta voi olla todella kiinnostava, tässä sen ensimmäinen osa. Toista osaa en ole vielä saanut käsiini.
- Etenkin kuvaus 30-luvun armeijasta jäi mieleen.


* Usko Viitanen: Laulujen Lunnaat
- Ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen laulajan elämänkerta. Viitanen oli niin köyhistä oloista että sairasti lapsena riisitaudin ja joutui nuorena varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä.


* Jorma Ojaharju: Antti Litja Mies joka oppi sanoman EI
- Rehellistä tilitystä on aina hieno lukea.


* Sven Pahajoki: Leo Lastumäki, tarinoita elämän varrelta
- Tämän lukemisesta on jo useita vuosia mutta edelleen voin muistaa sen miten häpeilemättä ja rohkeasti Lastumäkikin käy läpi elämänsä vaiheita


* Urpo Leppänen: Vaimoja, valtaa, vastuksia

- Leppäsenkin elämänkerrasta huokui suoruus. Varmaankin usein ihmiset ryhtyvät kirjoittamaan elämänkertaa tilanteessa, missä muu kuin rehellisyys ei tunnu tärkeältä.


* Martti Kainulainen: Taiteen takapihalta, teatterimuistelmat

- Kainulaisen muistelmista saattoi lukea riveiltä mutta myös niiden välistä katkeruudesta elämää kohtaan. Hän ei kokenut saavansa arvostusta työssään ja toivotut onnelliset eläkevuodet jäivät haaveeksi vaimon sairastuttua.


* Matti Otala: Uskalla olla viisas
- Tästä elämänkerrasta huokui sellainen omahyväisyys että harkitsin voisiko tätä edes sijoittaa "Hyviä elämänkertoja" -otsikon alle. Sitten päätin sijoittaa sen tähän juuri siksi.
- Alunperin tartuin tähän kirjaan jostain lukemastani arviosta, missä Otalan osuuden Kari Kairamon itsemurhaankin osin johtaneessa Nokian kriisissä arveltiin olleen merkittävän. Aiheesta ei kuitenkaan elämänkerransivuilla sen enempää ollut. Otala kehui Kairamoa jonka sanottiin kasvuhuumassa tehneen monia virheitä, ja lähti Nokiasta pian Kairamon kuoleman jälkeen.


* Aino Räty-Hämäläinen: Pohja se on miunkii säkis (Tapio Hämäläisen elämänkerta)
- Tapio Hämäläinenkin taisi olla mukana Edvin Laineen Pyynikin kesäteatteriin ohjaamassa Tuntemattomassa, josta myös Litja elämänkerrassaan kirjoittaa. Laine halusi mukaan samoja näyttelijöitä kuin elokuvassaan, vaikka nämä olivat jo aika iäkkäitä. Linnahan kuvasi kirjassaan parikymppisiä nuorukaisia. Näyttelijät ryhtyivät tästä syystä nimittämään työpaikkaansa "Pyynikin setäteatteriksi".


* Matti Saari: Kari Kairamo
- mikä saa menestyvän firman pääjohtajan ja elämässään menestyneen miehen päätymään itsemurhaan? Siihen kysymykseen lähdin hakemaan vastausta, kun tähän kirjaan tartuin. Selvää vastausta ei löytynyt.

*
David Robinson: Chaplin, elämä ja elokuvat
- Alkuaikoina Chaplin työskenteli ilman käsikirjoitusta. Innostus oli hänen taiteellisen työnsä edellytys. Hän saattoi mennä pää tyhjänä studiolle, mutta onnistui eri keinoin innostumaan käsillä olevasta työstä ja tuon innostuksen voimalla saatiin päivän työt käyntiin. Kerran työryhmässä oli henkilö joka penseydellään tappoi Chaplinin innostuksen. Niinpä tämä irtisanoi hänet, vaikka kyseessä oli naispääosan näyttelijä.


Kuvien perusteella ei uskoisi, miten mielenkiintoinen Mies Reenkolan elämänkerta "Mammanpojasta naistenmieheksi" onkaan. Kirjassa olisi ainesta elokuvaksi.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Timolla oli kymmenen lehmää

(Navetta Blues) novelli Se atrain oli talon vanhaa perua. Sepän tekemä, jostain 1800-luvulta. Se oli siinä penkillä ja minä huomasin sen kun välttelin katsomasta niitä papereita, joita pöytä oli täynnä ja joihin piti kohta tarttua kun kaikki piti jakaa kahteen. - Saanko minä tuon atraimen, kysyin? - Mitä sinä sillä, se kysyi? - Tuli vaan mieleen, mutta voit sinäkin sen ottaa jos haluat, vastasin. - Ei, ei, ota vain. Entäs äyskäri ja katiska – ja tallin takana se vanha muikkuverkko? Haluatko nekin? - Sinä keljuilet. Ei tehnyt mieli jatkaa mutta sitten vain jatkoin: - Tuo atrain oli ensimmäinen esine jonka näin tullessani tähän taloon, kun se roikkui tuolla eteisen seinällä. Jotenkin se jo heti kertoi että tähän oli hyvä tulla. Timo ei vastannut mitään, näin että se puri hammasta. Siitä oli viisi vuotta, pieni ikuisuus. Timolla oli kymmenen lehmää, traktori, navetta ja uusi rantasauna, kanoja, kukko, peruskorjattu rintamamiestalo sekä joitakin piharakennuksia ja minä ajattelin että mikä

Nähty on

Joulunpyhinä on tullut urakoitua. Olen katsellut toistakymmentä elokuvaa. Teemoina Jack Lemmon, 60 - 70 -luku ja Sidney Poitier. Avanti! ohj. Billy Wilder - Jostain syystä olen näiden 60-70 -luvun elokuvien harras harrastaja. Se tarkoittaa että vähän huonompikin leffa menee. Erityisesti minua viehättää ajankuva: kaupunkikuva, autot, jopa vaatetus - kuvassa on siis nähtävää silloinkin, kun päähenkilön edesottamukset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Näiden suurin heikkous nykyelokuviin nähden on ääni. Silloisista äänityksistä puuttuu sekä ylä- että alapää ja kaikenmoiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tämänpäivän elokuvista niin vaikuttavia kuin ne ovat. Äänen vaikutus katsomistapahtumaan on helppo unohtaa, mutta yhtä helppo se on myös todentaa. Jos kauhuelokuva pelottaa liikaa, ei tarvitse kuin pistää äänet pois. Ei pelota enää. Avantissa näkyy taas se miten ääripäät tuottavat draamaa ja tässä tapauksessa myös komediaa. Tässä näitä ääripäitä edustavat kuolema ja rakkau

Kun Tallila paloi

Kotiseudun historiaa: Suolahti - Äänekoski Kesällä 1933 15-vuotias Olavi Viljakainen ei herännyt Helanderin Kallen huutoon, vaikka se oli kuulunut Suolahden veturitalleille asti, kun Eemil Kumpunen oli aamuhämärissä menossa lämmittämään veturia. Tallila palaa, oli Kalle huutanut! Eikä hän herännyt niihin laukauksiinkaan jotka ammuttiin aivan hänen ikkunan takana, jotta talonväki saataisiin havahdutettua siihen tosiasiaan, että talo oli tulessa. Vasta kun joku koputti ikkunaan Tallilan kamarissa nukkunut Olavi heräsi ihmetellen miksi hänet pyhäaamuna herätettiin näin aikasin. Yrittäessään ovesta ulos hän huomasi, että sitä kautta ei ulos enää päässytkään, eteinenkin oli jo tulessa. Ikkunan kautta hän pääsi pakenemaan. Vain liivin ja vanhan taskukellonsa hän ehti siepata ja heittää ulos ikkunasta ennen täpärää pakoaan, muu omaisuus jäi tulen vangiksi. Palo oli saanut alkunsa karjakeittiön piipusta pärekatolle lentäneestä kipinästä. Navetasta tuli levisi aittoihin ja